Kuule äiti: minä valehtelin sen vatsakivun. Pääsääntöisesti olin peruskoulussa hyvin tunnollinen oppilas. Ainakin kerran kävi kuitenkin niin, että uintipäivän aamuna iski yllättävä kivistys mahaan. Ajattelin sitä niin kovasti, että se tuntui aivan todelliselta.
Vihasin koulu-uinteja siitä yleisimmästä syystä: olin surkea uimari. Asiaa ei tietenkään auttanut 1980-luvun suorituslähtöinen opetustapa. Kaikkien ikään kuin oletettiin osaavan uida jo valmiiksi (tuhansien järvien maa sentään!), joten harvalukuisilla uintitunneilla keskityttiin mittaamaan, kuinka sukkelasti se 25 metriä taittuu. Kasarilla uimahallien vesikin oli taatusti nykyistä kylmempää.
Kesti vuosia päästä uintikammosta eroon. Vähitellen opin kuitenkin lynksyttelemään jotakin rintauinnin tapaista. Katselin kadehtien niitä, jotka sujuttelivat viereisellä radalla kroolia ihan norppina.
Kun sitten jossakin tuli vastaan ilmoitus aikuisten viiden tunnin vapaauintikurssista, päätin, että koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia itselleen parempia liikuntamuistoja.
Saksalan halli, helmikuun loppu. Aloitamme perusasioista eli liukumisesta. Sitten mukaan potkuja ja muutama käsiveto ilman hapenottoa. Ja sitten se hengitys: ihmisen käynnissä pitävä perustoiminto muuttuu vieraassa elementissä yllättävän hankalaksi.
Ensin pitäisi päättää, kummanko kainalon alta haluaa hengittää. Sitten pitäisi hahmottaa, kuinka monen vedon välein happea tarvitsee.
– Muistakaa puhaltaa niitä kuplia veteen! opettajamme Heikki saa muistuttaa kerta toisensa jälkeen.
Koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia parempia muistoja.
Huomio ei tunnu millään riittävän kaikkiin uinnin osatekijöihin yhtä aikaa. Jos hengityksen saakin hetkeksi kulkemaan, kädet unohtuvat vatkaamaan omiaan. Ja kun pään asento on oikea, jalat painuvat pohjaan kuin perunasäkki.
Ensimmäisen uintitunnin jälkeen ilmassa on kuitenkin orastavaa innostusta. Marssin lähimarketin urheiluosastolle ja ostan itselleni uimalasit vahvuuksilla. Ehkä oppikin tarttuu niiden läpi paremmin?
Toisella tunnilla saan kuulla kärsiväni jäykästä nilkasta; soudan airoilla, joista toinen on vääntynyt mutkalle.
Tönkkönilkkani ansiosta saan vapautuksen selkäuintiharjoituksista. Kun muut treenaavat kroolipotkuja selällään, minä nyhjään kiinni köysissä ja yritän harjoitella kääntämään päätäni oikeaoppisesti sivusuunnassa. Heti kun suuhun pääsee kaksi pisaraa vettä, alitajunta ottaa ohjat ja pää alkaa kääntyä liikaa eteen tai taakse.
Välillä kokeilemme niin sanottua räkäkroolia (täysillä, hitot tekniikasta), Tarzan-uintia (pää pystyssä niin kuin olympiavoittaja Weissmüllerilla) tai kädet suorana kauhomista. Hajota ja hallitse -opetusmetodi saattaa joskus avata lukkoja jollain uinnin toisella osa-alueella.
Kolmannella kerralla uintikuplan sisällä on jo oikeastaan aika mukavaa. Tuntuu oudosti palkitsevalta ja turhauttavalta keskittyä näin totaalisesti vain yhteen asiaan kokonaisen tunnin ajan kerrallaan.
Viidennen kurssikerran jälkeen jaksan uida vaparia ehkä 50 metriä yhtäjaksoisesti. Käsivetoni ovat yhä mitä sattuu, mutta arvokisamitalejakin on kuulemma voitettu todella huonolla tekniikalla.
Harkitsen varustautumista. Jalkojen väliin tuleva pullari (pieni kelluke) auttaisi ehkä käsivetojen kehittämisessä ja harjoitusräpylät saattaisivat korjata nilkkani virheasentoa. Välineurheilua tämäkin.