Sodan traumat siirtyivät seuraavalle sukupolvelle, häpeän ja vaikenemisen taakka jätti pitkäaikaisia jälkiä – tutkijat perehtyivät sodan ajan lasten omiin kertomuksiin

Sotakokemusten lisäksi 1940–50-lukujen perhe-elämää kuormittivat muutkin vaikeudet, kuten raskaat työtaakat, köyhyys ja asuntopula. Poikajoukko on kuvattu elokuussa 1953. LEHTIKUVA / LEHTIKUVA

Tarja Repo / STT

Toinen maailmansota haavoitti osaa suomalaisista perheistä, kun rintamalta palanneet traumatisoituneet isät ja työn uuvuttamat äidit kärsivät mielenterveysongelmista eivätkä pystyneet luomaan turvallisia oloja koteihin. Vaikeuksia salattiin ulkopuolisilta, koska ne koettiin häpeällisiksi.

Vaikenemisen kulttuuri johti siihen, että perheet eivät uskaltaneet eivätkä osanneet hakea apua edes lähipiiriltään. Sekä aikuiset että lapset jäivät usein yksin ja avuttomiksi ongelmiensa ja tunnetilojensa kanssa.

Sodan vaikutuksia perheisiin tarkastellaan Social History -lehdessä huhtikuussa julkaistussa tutkimusartikkelissa , jossa aineistona ovat 1940–50-lukujen lasten omat kirjoitukset. Muistoja kerättiin Suomen Akatemian rahoittamassa tutkijatohtori Antti Malisen tutkimushankkeessa sodasta palaavien miesten psykososiaalisista ongelmista. Keruun järjestivät vuosina 2015–2016 Jyväskylän yliopisto ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kirjoitusten perusteella lasten vaikeat kokemukset ja heidän kantamansa häpeä ovat voineet heijastua pitkälle aikuisikään tai aivan nykypäiviin asti, jos ne ovat jääneet käsittelemättä.

– Vasta 2000-luvulla on alettu tarkastella perusteellisemmin lasten kotonaan kokemaa väkivaltaa sodan aikana ja sen jälkeen, kuvailee artikkelin toinen kirjoittaja, dosentti Kirsi Laurén Itä-Suomen yliopistosta.

Sotiin on liittynyt muitakin kauan vaiettuja aiheita. Niihin kuuluvat neuvostopartisaanien itärajan siviilikohteisiin tekemät iskut, joita Laurén on myös tutkinut. Tärkeä merkkipaalu uudessa sotahistoriassa on Ville Kivimäen teos Murtuneet mielet, joka avasi keskustelua sotilaiden psyyken vammoista.

Ongelmia salattiin

Kirjoituksissa heijastuu hiljaisuuden kulttuuri, joka näkyi elämän monella osa-alueella.

– Kun asioista ei puhuttu, perheenjäsenet eivät tienneet, mitä veteraani-isä murehti yksinään, miltä Ruotsista kotiin palanneesta lapsesta tuntuu tai mitkä äidin tarpeet olisivat olleet kiireiden keskellä, Laurén kuvailee.

Hän korostaa, että myös tasapainoisia koteja oli olemassa.

– Kirjoittajat muistelevat hyviä vanhempia, jotka rakastivat lapsiaan ja pitivät heistä huolta vaikeuksienkin keskellä. Se kuitenkin hätkähdytti, että varsin usein kerrottiin myös kaltoinkohtelusta, kuten henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, joko omassa tai tutuissa perheissä.

Sodan vaurioittamat miehet, naiset ja lapset jäivät ilman ammattiapua. Isät saattoivat kärsiä ahdistuksesta, painajaisista ja hallitsemattomasta vihasta. Alkoholinkäyttö lisääntyi sodan aikana ja sen jälkeen, mikä aiheutti turvattomuutta perheissä.

Mielenhäiriöt olivat tabu

Lasten kurittajia olivat yleensä isät, mutta joskus myös äidit. Sota-aika väsytti naisia, jotka joutuivat pitämään yksin huolta lapsista ja maatiloista. Stressi ja mielenterveysongelmat saattoivat purkautua arvaamattomana käytöksenä ja jopa itsemurhauhkauksina.

Häpeä esti puhumasta perheen ongelmista ulkopuolisille. Taustalla vaikutti myös sodanjälkeinen ilmapiiri, jossa ihmisten piti siirtää syrjään omat tunteensa ja keskittyä jälleenrakentamaan Suomea.

Joskus ympäristön paheksuntaa herätti myös jonkun muun perheenjäsenen kuin isän tilanne. Esimerkiksi Salmen (kirjoittajien nimet muutettu) sodasta palannut veli kärsi vakavista mielenterveysongelmista ja joutui mielisairaalaan. Naapurit ja koulutoverit kuulivat tästä, ja koko perhe sai sosiaalisen stigman. Tyttöä itseään kiusattiin koulussa, mikä aiheutti hänelle pelkoa ja surua.

Malisen mukaan 1940–50-lukujen perhe-elämää ei pidä kuitenkaan tulkita vain sotakokemusten kautta, sillä vanhemmuuden edellytyksiä heikensivät myös muut asiat.

– Terveysongelmat ja raskaat työtaakat, varsinkin asutustiloilla, kuormittivat aikuisia ja vaikuttivat heidän jaksamiseensa ja kasvatusotteisiin, Malinen sanoo.

Suuremmissa asutuskeskuksissa elämää hankaloitti vaikea asuntopula. Köyhyys oli yleistä, ja jopa ruuasta oli pulaa.

Kiitoksia säästeltiin

Lasten ruumiillinen kuritus oli yleinen kasvatuskeino 1940–50-luvuilla, ja osassa perheistä myös lasten kehuminen jäi vähiin. Kielteinen palaute heikensi lasten itsetuntoa ja aiheutti turvattomuutta.

Maaseudulla 1950-luvulla elänyt Pertti kertoo olleensa kiltti poika ja yrittäneensä täyttää vanhempiensa pienimmätkin toiveet, mutta ei saanut siitä kiitosta. Isä ei pitänyt häntä tarpeeksi miehekkäänä ja luotti vanhaan kasvatuskeinoon "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa". Vain kerran isä kehui häntä saunan lämmittämisestä, mikä tuntuu Pertistä yhä hyvältä.

Koko perhe pelkäsi isän raivonpuuskia. Vasta myöhemmin Pertti on tullut siihen tulokseen, että isän käytös johtui hänen sotakokemuksistaan.

Moni sota-ajan lapsi on lähtenyt myöhemmin purkamaan kokemuksiaan ja niiden seurauksia. Useilla keruuseen osallistuneilla näkyy myös halu ymmärtää vanhempiaan.

– Kirjoittaessaan he ovat kyenneet ottamaan etäisyyttä ahdistuksen, turvattomuuden ja häpeän tunteisiin. Muuttuva ymmärrys sodanjälkeisen psyykkisen oireilun taustoista on myös antanut mahdollisuuden liittää muistoihin uusia merkityksiä. Tunne siitä, että meillä jokaisella on omat murtumakohtamme ja haavoittuvuutemme, tuo armollisuutta suhtautumisessa omaan itseen ja lähimmäisiin, Malinen tiivistää.

Kommentoi

Uutiskirje

Tilaa ESS.fi-uutiskirje, saat Päijät-Hämeen ajankohtaiset ja kiinnostavimmat uutiset sähköpostiisi kahdesti päivässä arkisin ja kerran päivässä viikonloppuisin.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut