Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Päijät-Häme

Kaksi tarinaa siitä, kun mieli pettää: "En selviä päivästä kotona yksin"

"Minulla on paljon mielenterveysongelmia, ja Lahden kaupunginsairaalasta on tullut minun turvapaikkani", sanoo lahtelainen Eveliina Linnama. Kuvassa on huone, jossa järjestetään ryhmäkeskusteluja. Kuva: Katja Luoma

Joskus vain se pitää hengissä, että seuraa, josko mullasta alkaisi puskea vihreää. Uuden elämän alku, sitruunapuun siemenet.

Lahtelaisella Eveliina Linnamalla on todettu vaikea masennus, syömishäiriö, kaksisuuntainen mielialahäiriö ja paranoidisia harhaluuloja. Sairastaessa on mennyt nyt kolme vuotta. Huonekasvit antavat syyn nousta ylös, huolehtia jostakin.

Hän sanoo, että toivottomuus on läsnä jokaisessa päivässä. Onko tämä minun kohtaloni? Miksi juuri minä? Sairastunko myös skitsofreniaan, kuten isoäiti?

Kuolema välkkyy mielessä usein. Siihen se tuska loppuisi. Mutta kun on unelma, unelma urasta graafisena suunnittelijana. Voisi elää ihan tavallista elämää.

– Muutin Helsingistä Lahteen opiskelemaan graafista suunnittelua. Koska olen niin sairas, opiskelut ovat jääneet kesken. Se, että voisin jonain päivänä tehdä graafista suunnittelua työkseni, on oikeastaan ainoa asia, joka on kannatellut minua läpi sairauden.

"Tämä on minun turvapaikkani, saan kertoa kaiken"

Vaikka Linnama on nyt sairaslomalla, hänellä on silti lukujärjestys. Tänäänkin hän on tullut Lahden kaupunginsairaalalla toimivalle mielialahäiriöpoliklinikalle aamuyhdeksältä, ja lähtee kotiin iltapäivällä kolmen aikaan. Linnama käy poliklinikalla viisi kertaa viikossa, viikonloppuisinkin saa soittaa.

– Tulen tänne, koska en selviä koko päivää yksin kotona. Täällä olen saanut kertoa kaiken, eikä mitään, mitä olen kertonut, ole vähätelty. Tämä on minun turvapaikkani.

Linnama osallistuu kuuden viikon hoitojaksoihin, ja nyt hänellä on menossa järjestyksessä toinen hoitojakso. Hän on mukana ryhmätoiminnassa, jossa opetellaan esimerkiksi tietoisuustaitoja ja arjessa selviämistä.

Yksi ryhmä on juuri elokuvissa. Pieni asia monille, suuri askel sairastuneelle.

– Täällä tajuaa, etten ole yksin näiden asioiden kanssa. Saan tosi monipuolista hoitoa, ja hoitajien asiantuntemus on tehnyt vaikutuksen. Ryhmien haittapuoli on se, että osallistujat vaihtuvat usein ja aina on erilaiset ihmiset vastassa. Aluksi tuntui vaikealta kertoa omista asioistaan tuntemattomille. Ajan kanssa siihen tottuu.

Eveliina Linnama kertoo saaneensa vertaistukea ja paljon apua mielialahäiriöpoliklinikan ryhmäkeskusteluista. Kuva: Katja Luoma

"Ajattelin, että kuolema on ainoa ulospääsy"

Kun Linnama menee kotiin, hän kulkee usein kaupan kautta, ”että tulee käytyä jossain”. Muuten hän on paljon kotona, yksin. Kotona hän saattaa koota palapeliä, katsoa tv:tä tai tehdä tietokoneella kuvituksia. Niitä kuvia, jotka kertovat siitä, miltä sairastaminen tuntuu, hän ei ole näyttänyt kenellekään. Ei edes veljelle ja siskolle, niille läheisille, jotka hänellä elämässään on.

– Menetin yhden hyvän ystävän, kun hän ei kestänyt sairauttani. Ymmärrän, että voin olla raskasta seuraa. Vointini heittelee paljon. Muita kavereita ei oikeastaan ole, eikä ole koskaan ollutkaan. Olin koulukiusattu yläasteella, ja se leimasi minut myös lukioajaksi.

Kiusaaminen teki Linnamasta hirvittävän epävarman. Kun ei osaa arvostaa itseään, saattaa ajautua parisuhteeseen, jossa toinen hallitsee julmalla tavalla. Niin kävi Linnamalle. Hän uskoo, että geneettinen perimä ja koulukiusaamistausta vaikuttivat, mutta repivä parisuhde laukaisi sairastumisen. Suhteessa oli henkistä väkivaltaa ja hyväksikäyttöä, ja lopulta Linnama päätyi uskomaan, että kuolema olisi ainoa ulospääsy. Siinä vaiheessa hän haki apua.

– Haluaisin sanoa, että ei ole mitään asiaa, jonka kanssa tarvitsisi jäädä yksin. Ajattelen niin, että olen itse oman elämäni tärkein ihminen, ja sen eteen pitää tehdä töitä. Pitää vain uskaltaa hakea apua.

Linnama haaveilee siitä, että voisi aloittaa psykoterapian.

– Vielä en ole valmis, vointini ei kestä sitä. Olen silti kehittynyt paljon viimeisen vuoden aikana ja toivon, että voin jatkaa opiskelua syksyllä.

Linnaman peikonlehti tekee jo uusia lehtiä.

Masennus ei aina näy ulospäin

”Kaikilla olisi parempi, jos minua ei enää olisi. Olen tehnyt jo järjestelyjä, että perheeni voisi jatkaa mahdollisimman helposti eteenpäin ilman minua”. Nämä sanat pysäyttivät lahtelaisen neuvolapsykologin, joka ohjasi kolmen pienen lapsen äidin saman tien Akuuttiin. Elettiin syksyä 2018.

– Muistan olleeni unenomaisessa tilassa. Todellisuus oli jotenkin hämärtynyt. Akuutista minut siirrettiin vuodeosastolle viikoksi. Ja kun lasten vanhempi joutuu mielenterveyssyistä osastohoitoon, se tarkoittaa aina automaattisesti sitä, että perheestä tehdään lastensuojeluilmoitus. Voin rehellisesti sanoa, etten olisi ikinä uskonut, että minulle käy näin, nainen kertoo.

Hän haluaa pysytellä haastattelussa nimettömänä, mutta pitää tärkeänä sitä, että masennuksesta ja uupumisesta puhutaan. ”Niin voi käydä ihan kenelle tahansa”, hän sanoo. Siksi hän antaa haastattelun.

– Minulla vain poksahti päässä. Ulospäin masennukseni ei näkynyt, hoidin lapset, arjen ja työt kuten aina ennenkin. Tein paljon töitä, kuten miehenikin. Otin liian ison palan hoitaakseni ja väsyin pahasti. Uuvuin. Mutta lapsilla ei ole koskaan ollut hätää. He ovat iloisia ja tyytyväisiä. Siksi lastensuojeluilmoitus tuntui rajulta.

Ilmoituksen myötä perheen arkeen astuivat sosiaalityöntekijät ja kotihoitoapu. Nainen sanoo pohtineensa miehensä kanssa paljon sitä, oliko se hyvä asia.

– Olihan se aluksi kova pala, mutta hyödyt ovat olleet isot. Kotiapu on auttanut esimerkiksi silloin, kun mies on ollut töiden takia kaksikin viikkoa poissa.

Lahtelaisnainen kertoo, että mielialahäiriöpalveluista saatu kotitehtävä, lukujärjestys, auttoi häntä huomaamaan, mikä hänet arjessa väsyttää. Jatkossa hän osaa varoa sudenkuoppia paremmin. Kuva: Katja Luoma

Kokemus ravisutti, kolmen vuoden terapia edessä

Tammikuussa nainen aloitti lyhytterapian mielialahäiriöpalveluiden päiväpoliklinikalla. Se tarkoittaa, että nainen tapaa hoitohenkilökuntaa 15–20 kertaa, noin kerran viikossa tai kerran kahdessa viikossa. Hän aloitti myös mielialalääkityksen, jota on jo pystytty vähentämäänkin.

– Olen saanut täältä paljon apua. Sain myös Kelalta päätöksen, että saan aloittaa kolmivuotisen psykoterapian, joka alkaa toivottavasti syksyllä. Mielenterveysongelmathan eivät koskaan synny tyhjästä. Omatkin ongelmani palautuvat teini-ikään ja nykyiseen parisuhteeseeni ja moniin elämänkokemuksiin, joita koitan nyt työstää, etten enää putoaisi kuoppaan, kun se lähestyy.

Nainen sanoo, että kokemus on ravisuttanut häntä. Saamiensa kotiharjoitusten avulla hän havahtui huomaamaan, mitä kaikkea hän tekee hyvin ja oikein. Kaikki ei olekaan vain mustaa.

Hän toivoo myös, että ihmiset osaisivat päästää irti syyllisyydestä ja häpeän tunteesta, jota masentuminen ja uupuminen voivat aiheuttaa. Hän sanoo, ettei häpeä ole vaarallista, kunhan sen yli yrittää päästä.

– Joku saa apua joogasta, joku toinen kaupungin mielenterveyspalveluista. Apua on saatavilla. Kunpa jokaisella vain olisi joku, joka neuvoisi ottamaan yhteyttä avuntarjoajiin, kun tilanne vaatii. Tai edes joku, joka pitää kädestä.

Saara Larkio
saara.larkio@ess.fi
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi