Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Arvio

Keikka-arvio: Uransa lopettavasta Paul Oxley's Unit -yhtyeestä säteili vapautuneisuus

Paul Oxley's Unit soitti jäähyväiskiertueellaan Lahdessa. Kuva: Jonny Forsman

Paul Oxley’s Unit
Möysän Musaklubilla 18.10.

Kauan sitten, 1970-luvun lopun Manchesterissa Malcolm Campbell tapasi au pairina työskennelleen suomalaisnaisen. Romanssi toi miehen Suomeen kesällä 1979, ja Tammisaaressa asuessaan hän tutustui suomenruotsalaisista muusikoista koostuneeseen The Basement Bandiin, ja alkoi tehdä näiden kanssa yhteistyötä ensin äänimiehenä ja sitten solistina.

Campbellin nimen lausuminen tuotti suomalaisille yhtyetovereille hankaluuksia, joten hän päätti keksiä helpommin äännettävän taiteilijanimen. Näin syntyi Paul Oxley’s Unit, jonka debyyttialbumi Living in the Western World myi platinaa ja teki yhtyeestä 1980-luvun alun Suomen suosituimman bändin.

Ja miten aika rientääkään: nyt, ­oltuaan kasassa 40 vuotta, yhtye lopettaa toimintansa. Viimeinen keikka on kuluvan lokakuun lopussa Tavastialla, ja perjantai-iltana Thank You and Goodnight -jäähyväiskiertue toi yhtyeen Möysän Musaklubille.

Yleisöä ei ollut ihan tungokseksi saakka, mutta ­paikalle saapuneet ottivat musiikin todella innostuneesti vastaan. Monet olivat varmaan ­faneja jo yhtyeen alkuajoilta asti. Myös yhtyeestä itsestään säteili vapautuneisuus ja musiikin riemu.

Alkuperäisistä ­jäsenistä oli Oxleyn lisäksi mukana kitaristi Ulf Enberg ja basisti Kjell Ekholm. Rummuissa oli yh­tyeessä jo 23 vuotta soittanut Niklas Björkvist. Koskettimia soitti yhdysvaltalainen Rob Dominis. Mukana oli myös Lotta Ahlbeckin johtama jousikvartetti, joka toi esimerkiksi Terry’s Inside -hittiin lisää syvyyttä.

Oxley hoiti solistin roolin hienosti. Vuodet ovat tuoneet hänen ääneensä sopivasti raspia, ja laulu kuulosti oikeastaan paremmalta kuin 1980-luvun levytyksillä. Lisäksi hän kertoi hauskoja ja koskettaviakin tarinoita yhtyeen historiasta.

Enbergin kitaroinnissa oli kuulaan kasaripopin sijaan enemmänkin hard rock -otetta, mutta Dominisin syntetisaattoreista tuli juuri sellaisia soundeja kuin vanhoilla levyilläkin, mikä oli ehdottoman hyvä asia.

Yhtyeen parhaimmat kappaleet sijoittuvat sen esikoisalbumille. Tuo levy on napakka, reilut puoli tuntia kestävä kokonaisuus, jossa tempot ovat nopeita ja tunnelmat tuovat mieleen vaikkapa Human Leaguen ja The Smithsin. Konsertti oli kaksine setteineen todella pitkä, kappaleita oli paljon ja välillä niitä venytettiin liikaa – mukaan mahtui kliseinen rumpusoolokin.

Uudemmat laulut eivät vedä vertoja vanhoille, mutta jäähyväiskiertueen kontekstissa materiaalin runsaus oli perusteltua ja tunnelma säilyi positiivisena läpi pitkän illan.

Suurin kohokohta oli tietysti huikea Spanish Bars, kappale joka on suomirockin kirkkaimpia timantteja. Soikoon se radioissa vähintään seuraavat neljäkymmentä vuotta.

Petri Poutiainen
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Aiheet:

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi