Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Arvio

Konserttiarvio: Sellisti Marko Ylösen tulkinnassa korostuivat hiljaiset sävyt

Sellisti Marko Ylönen tulkitsi Edward Elgarin sellokonserton korostaen teoksen sisäistä kuiskintaa. Kuva: Sami Lettojärvi

Sinfonia Lahti

Leo McFall, kapellimestari

Marko Ylönen, sello

Sibeliustalossa 17.10.

Menneen kaihoaminen on inhimillistä. Musiikin avulla on kautta aikain käsitelty nostalgian tunteita, ja tästä oli saatu teema Sinfonia Lahden tämänkertaiselle konsertille. Selviömäinen valinta tällaiseen ohjelmakokonaisuuteen on Edward Elgarin rakastettu sellokonsertto.

Sellokonsertto syntyi pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja se on ikoninen surulaulu menetylle maailmalle. Solistiksi saapui Marko Ylönen, joka on urallaan jossain määrin väistellyt tätä suosikkikonserttoa.

Ehkä siksi tulkinta oli epätasainen. Intohimojen sijaan Ylönen korosti hiljaisia sävyjä ja sisäistä kuiskinaa, mutta jännite katkeili usein uneliaisuuteen tai hutilointiin. Hidas osa sen sijaan piirsi ehjän pohdiskelevan kaaren.

Ylimääräisenä kuultu Bach-numero soi aurinkoista täyteläisyyttä – konsertossa Ylönen oli paljastanut laajan paletin upean sellosointinsa sävyjä, muttei tällaista kullanhohtoa.

Konsertin muut teosvalinnat olivat vähemmän ilmeisiä. Pianokonserttojensa estottomasta kaihovyörystä tunnetun Sergei Rahmaninovin kolmesta sinfoniasta viimeistä kuullaan harvemmin. Vaikka säveltäjä ei ole tehnyt kompromisseja melodisen tunteikkuuden suhteen, kolmannen sinfonian ote on analyyttisempi. Vuonna 1936 valmistunut teos soljuu suorastaan elokuvamaisena muistojen ja mielikuvien ketjuna.

Sinfonia Lahden kapellimestarivieraana oli Sibelius-Akatemiassa aikoinaan opiskellut britti Leo McFall, joka johti voimantäyteisellä liikekielellä. Tulkinnassa oli kiihkeyttä ja nopeutta, ja Sinfonia Lahdesta löytyi säihkyvää voimaa, jolla se ponkaisi nousujen harteille. Teos on Rahmaninovin viimeisiä, mutta se ei haikaile mitään, vaan pursuaa sähköistä elämänvimmaa.

Nostalgiamusiikki voikin parhaimmillaan auttaa käsittelemään kaipuuta ja puhdistumaan siitä. Musiikillisesti mennyttä voi luonnollisesti käsitellä siteeraamalla tai versioimalla historiallisia kollegoja. Brittiläinen nykysäveltäjä Thomas Adès on tehnyt näin ihailemalleen François Couperinille. Three Studies from Couperin (2006) vaikuttaa ensialkuun puhtailta orkesterisovituksilta kolmesta Couperinin klaveerikappaleesta, mutta pinnan alla on enemmän. Adès hivuttautuu hienovaraisesti barokkisäveltäjän nuottien väliin, venyttää ja värittää poistamatta mitään.

Teoksen pastellimaista, puuteroitua maailmaa ei ole aivan helppo tavoittaa, ja McFallin hieman reuhtovat eleet toivat mukaan raskautta. Parhaimmillaan kuuraisen eteeriset soinnit liukuivat kuin himmeän peilin takaa.

Auli Särkiö-Pitkänen
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi