Lahden kaupunginteatteri
Neljäntienristeys
Ensi-ilta Juhani-näyttämöllä 9.10.
Vähässä ovat ilon hetket ihmisen elämässä. Ensin panee vastaan luonto, sitten ihmiset. Katkeraa itkua ja ainaista ikävää, ohimenevä häivähdys onnea.
Sitä on Lahden kaupunginteatterin Neljäntienristeys. Ei Tommi Kinnusen alkuperäisromaanikaan mitään ilotulitusta ollut, mutta verevä kieli teki lukukokemuksesta yhtä kaikki nautittavan.
Paula Salmisen dramatisoinnissa korostuvat 100 vuotta kattavan sukusaagan naiskohtalot, jotka ovat yksityisiä mutta tuntuvat yleistettäviltä. Näemme suomalaisen naisen äpärälapsena, ensirakastajana, äitinä, petettynä puolisona, ilkeänä anoppina, kaiken kestävänä miniänä, lopulta hauraana vanhuksena.
Näitä rooleja yhdistää ajatus armosta tai pikemminkin sen puuttumisesta. Tämän näytelmän suomalaiset eivät ole mikään maailman empaattisin kansa. He kyttäävät ja kyräilevät, keskittyvät pitämään oman tonttinsa puhtaana. Silloin kun joudutaan kanssakäymiseen lajitovereiden kanssa, nojataan lakiin, järjestykseen ja yhteisön mielivaltaiseen moraalikoodistoon. Inhimillisyyden ääni vie voiton vain harvoin.
Näytelmän näkökulmahenkilö Lahja (Anna Pitkämäki ja Eeva-Kirsti Komulainen) oppii armon merkityksen vasta kovan kautta. Sitä ennen hän myrkyttyy sinänsä kunnollisesta aviomiehestään, jonka seksuaalisuus on vääränlaista. Lahjan äiti Maria (Laura Huhtamaa), tarinan suuri matriarkka, on kätilö ja tuntee myös armon oikeutuksen, mutta ei onnistu siirtämään hiljaista tietoa eteenpäin.
Katsoja putoaa tunteiden kelkasta
Ohjaaja Aino Kivi on kehitellyt neljä sukupolvea käsittävän kuusamolaisperheen tarinasta eräänlaisen simultaanidraaman, jossa eri aikatasot ja ihmiskohtalot limittyvät toisiinsa. Kronologiaa rikkomalla korostuu pienen paikkakunnan kohtalonomaisuus: ihminen tuntuu syntyvän pakotettuna osaansa.
Kivi välttää hienosti kirjadramatisointien perussynnin eli tekstivetoisuuden. Hajanaiselta vaikuttavan kokonaisuuden vietäväksi on kuitenkin vaikea antautua. En ole aivan varma, avautuvatko kaikki juonenkäänteet niille, joille Kinnusen kirja on vieras.
Varsinkin ensimmäinen puoliaika harppoo vuosikymmenestä toiseen niin nopeasti, että katsojalla on vaikeuksia pysyä tunnetilojen kelkassa. Se on tietysti sääli, sillä tämä on suurten ihmiskohtaloiden tarina.
Juonen toiseen kulminaatiopisteeseen eli Lahjan aviomiehen Onnin (Timo Välisaari) tukahdutettuun homoseksuaalisuuteen draama pääsee kunnolla kiinni vasta väliajan jälkeen. Sen jälkeen esitys jäntevöityy huomattavasti.
Lavastuksesta irtoaa symboliikkaa
Pekka Korpiniityn lavastus on erikoinen mutta toimiva kokoelma erilaisia elementtejä. Puuta ja seinää on paljon, samoin keskeneräisyyden tunnetta. Erityisen rikas mielikuva syntyy keskenään risteävistä puuportaikoista, jotka johtavat ei-minnekään.
Salaisuuksien peittämiseen ja paljastamiseen liittyvää symboliikkaa saadaan puolestaan irti näyttämön laidalle sijoitetusta pyöröstä, jota rajaavat jättimäiset maalaispirtin verhot. Siihen muodostuu raja, jonka takana ihminen on paheksuville katseille altis.
Laura Huhtamaa tekee väkivahvan roolin selkosten alkuäitinä Mariana, joka ei anna miesten tai juoruämmien hyppiä nenilleen.
Anna Pitkämäki näyttelee nuorta Lahjaa, joka haluaisi kovasti olla haluttu. Pitkämäki näyttää Lahjan kovettumisen uskottavasti mutta maneristisesti – taas yksi pärjääjänainen. Eeva-Kirsti Komulaisen vanhassa Lahjassa on enemmän inhimillistä kosketuspintaa, sillä elämänsä loppusuoralla Lahja tajuaa vihdoin olleensa väärässä ja pehmenee.
Timo Välisaari on herkullisen lupsakka silloin, kun Onni on omistautuva perheenisä, mutta voisi näyttää hahmonsa suistumisen epätoivoon ja itsesyytöksiin vahvemminkin.
Liisa Vuoren elämänmyönteinen miniä-Kaarina on koko näytelmän valopilkku ja sytyttää myös pienen toivonkipinän: ehkä menneiden sukupolvien taakasta on sittenkin mahdollista pyristellä irti.
