Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Arvio

Teatteriarvio: Lahden kaupunginteatterin Neljäntienristeys on suurten tunteiden draama, joka ei silti tunnu oikein miltään

Naisten kohtaloihin keskittyvä sukusaaga näyttää ihmisen pyristelemässä omaa kohtaloaan vastaan. Onko pienessä pohjoisen kyläyhteisössä tilaa armolle?

Eeva-Kirsti Komulainen on miniäänsä kyykyttävä anoppi Lahden kaupunginteatterin Neljäntienristeyksessä. Kuva: Aki Loponen

Lahden kaupunginteatteri

Neljäntienristeys

Ensi-ilta Juhani-näyttämöllä 9.10.

Vähässä ovat ilon hetket ihmisen elämässä. Ensin panee vastaan luonto, sitten ihmiset. Katkeraa itkua ja ainaista ikävää, ohimenevä häivähdys onnea.

Sitä on Lahden kaupunginteatterin Neljäntienristeys. Ei Tommi Kinnusen alkuperäisromaanikaan mitään ilotulitusta ollut, mutta verevä kieli teki lukukokemuksesta yhtä kaikki nautittavan.

Paula Salmisen dramatisoinnissa korostuvat 100 vuotta kattavan sukusaagan naiskohtalot, jotka ovat yksityisiä mutta tuntuvat yleistettäviltä. Näemme suomalaisen naisen äpärälapsena, ensirakastajana, äitinä, petettynä puolisona, ilkeänä anoppina, kaiken kestävänä miniänä, lopulta hauraana vanhuksena.

Näitä rooleja yhdistää ajatus armosta tai pikemminkin sen puuttumisesta. Tämän näytelmän suomalaiset eivät ole mikään maailman empaattisin kansa. He kyttäävät ja kyräilevät, keskittyvät pitämään oman tonttinsa puhtaana. Silloin kun joudutaan kanssakäymiseen lajitovereiden kanssa, nojataan lakiin, järjestykseen ja yhteisön mielivaltaiseen moraalikoodistoon. Inhimillisyyden ääni vie voiton vain harvoin.

Jori Halttunen ja Timo Välisaari rakastavat salaa. Oman aikansa silmissä he ovat rikollisia ja mielisairaita. Kuva: Aki Loponen

Näytelmän näkökulmahenkilö Lahja (Anna Pitkämäki ja Eeva-Kirsti Komulainen) oppii armon merkityksen vasta kovan kautta. Sitä ennen hän myrkyttyy sinänsä kunnollisesta aviomiehestään, jonka seksuaalisuus on vääränlaista. Lahjan äiti Maria (Laura Huhtamaa), tarinan suuri matriarkka, on kätilö ja tuntee myös armon oikeutuksen, mutta ei onnistu siirtämään hiljaista tietoa eteenpäin.

Katsoja putoaa tunteiden kelkasta

Ohjaaja Aino Kivi on kehitellyt neljä sukupolvea käsittävän kuusamolaisperheen tarinasta eräänlaisen simultaanidraaman, jossa eri aikatasot ja ihmiskohtalot limittyvät toisiinsa. Kronologiaa rikkomalla korostuu pienen paikkakunnan kohtalonomaisuus: ihminen tuntuu syntyvän pakotettuna osaansa.

Kivi välttää hienosti kirjadramatisointien perussynnin eli tekstivetoisuuden. Hajanaiselta vaikuttavan kokonaisuuden vietäväksi on kuitenkin vaikea antautua. En ole aivan varma, avautuvatko kaikki juonenkäänteet niille, joille Kinnusen kirja on vieras.

Varsinkin ensimmäinen puoliaika harppoo vuosikymmenestä toiseen niin nopeasti, että katsojalla on vaikeuksia pysyä tunnetilojen kelkassa. Se on tietysti sääli, sillä tämä on suurten ihmiskohtaloiden tarina.

Anna Pitkämäki esittää nuorta Lahjaa, Laura Huhtamaa on hänen väkivaha äitinsä Maria, joka ei välitä kyläläisten pilkasta. Kuva: Aki Loponen

Juonen toiseen kulminaatiopisteeseen eli Lahjan aviomiehen Onnin (Timo Välisaari) tukahdutettuun homoseksuaalisuuteen draama pääsee kunnolla kiinni vasta väliajan jälkeen. Sen jälkeen esitys jäntevöityy huomattavasti.

Lavastuksesta irtoaa symboliikkaa

Pekka Korpiniityn lavastus on erikoinen mutta toimiva kokoelma erilaisia elementtejä. Puuta ja seinää on paljon, samoin keskeneräisyyden tunnetta. Erityisen rikas mielikuva syntyy keskenään risteävistä puuportaikoista, jotka johtavat ei-minnekään.

Salaisuuksien peittämiseen ja paljastamiseen liittyvää symboliikkaa saadaan puolestaan irti näyttämön laidalle sijoitetusta pyöröstä, jota rajaavat jättimäiset maalaispirtin verhot. Siihen muodostuu raja, jonka takana ihminen on paheksuville katseille altis.

Laura Huhtamaa tekee väkivahvan roolin selkosten alkuäitinä Mariana, joka ei anna miesten tai juoruämmien hyppiä nenilleen.

Anna Pitkämäki näyttelee nuorta Lahjaa, joka haluaisi kovasti olla haluttu. Pitkämäki näyttää Lahjan kovettumisen uskottavasti mutta maneristisesti – taas yksi pärjääjänainen. Eeva-Kirsti Komulaisen vanhassa Lahjassa on enemmän inhimillistä kosketuspintaa, sillä elämänsä loppusuoralla Lahja tajuaa vihdoin olleensa väärässä ja pehmenee.

Liisa Vuoren reipas miniä Kaarina on koko näytelmän valopilkku. Tomi Enbuska esittää hänen miestään Johannesta. Kuva: Aki Loponen

Timo Välisaari on herkullisen lupsakka silloin, kun Onni on omistautuva perheenisä, mutta voisi näyttää hahmonsa suistumisen epätoivoon ja itsesyytöksiin vahvemminkin.

Liisa Vuoren elämänmyönteinen miniä-Kaarina on koko näytelmän valopilkku ja sytyttää myös pienen toivonkipinän: ehkä menneiden sukupolvien taakasta on sittenkin mahdollista pyristellä irti.

Ilkka Kuosmanen
ilkka.kuosmanen@ess.fi
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Jatka lukemista LTV:n tarjoamana 2 vk maksutta!

Tilaa ESS VerkkoPlus 2 viikoksi maksutta ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa 2 vk maksutta

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi