Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Arvio

Konserttiarvio: Karita Mattila häikäisi Sibelius-festivaalilla legendan lailla

Konserttiarvio: Lauluosiossa oli erinomaisia poimintoja, joita olisi kuunnellut pidempäänkin.

Karita Mattila ja Dima Slobodeniouk Sibeliustalon harjoituksissa torstaina. Kuva: Sami Lettojärvi

Sibelius-festivaali
Sibeliuksen lauluja
Dima Slobodeniouk, kapellimestari
Karita Mattila, sopraano
 

Lauantai-iltana Sibeliusfestivaaleilla juhlittiin sekä säveltäjän lauluja että sinfonisia runoja. Lauluteoksia saapui tulkitsemaan itse tähtisopraano Karita Mattila, esiintyjistämme tunnetuimpia.

Mattilan karismassa ja preesensissä on jotain sellaista, että jo ennen kuin hän laulaa nuottiakaan, vallitsee tilassa vahva tuntu suuren taiteilijan läsnäolosta. Suomalaisista klassisista muusikoista vastaavaa efektiä ei ole kovin monella, lähinnä mieleen tulee Jorma Hynninen ja jossain määrin myös Lilli Paasikivi.

Mattila on ehdottomasti aivan omanlaisensa esiintyjäpersoona, ja kun hän laulaa, niin hän laulaa kovaa ja korkealta.
 

Sibeliusta Mattila tulkitsi suurella arvokkuudella. Lauluteokset oli valittu hyvällä maulla. Lyhyt Våren flyktar hastigt nostatti tunnelmaa hienosti muistellen nuoruuden rakkautta. Se'n har jag ej frågat mera on Runebergin runoon perustuva kappale, joka keinuu eteenpäin näennäisen yksinkertaisesti mutta sisältää valtavan tunnelatauksen.

Demanten på marssnön on suosittu talvilaulu ja itsessään melkoinen timantti, niin kirkas ja häikäisevä. Ilmari Krohn koki sen olevan Sibeliusta todellisimmillaan. Krohn oli tietysti kolmatta sinfoniaa moittiessaan väärässä, mutta tämän laulun voi kuvitella sulattavan kriitikoiden ja kenen tahansa kuuntelijan sydämen, kaikkina eri aikoina.

Erinomaisia poimintoja olivat myös Höstkväll ja Arioso, kaksi tummanpuhuvaa, melankolista ja dramaattista laulua. Sinfonia Lahti ja kapellimestari Dima Slobodeniouk maalasivat nämä teokset vahvoilla, tummilla sävyillä, ja Mattila lauloi niin kuin legendalta sopii odottaa.

Lauluosion ainoa ongelma oli sen liian lyhyt kesto, sillä tätä olisi kuunnellut enemmänkin. Onneksi Mattila saapui esittämään ylimääräisenä numerona Illalle-klassikon, joka jäi varmasti kaikkien kuulijoiden mieleen, kyseessähän on yksi maailman kauneimmista lauluista.
 

Sinfoniset runot oli valittu tyylikkäästi, sillä mukana oli kiinnostavia harvinaisuuksia. Konsertin aloittanut Bardi on harvoin kuultu, yllättävän viipyilevä ja vähän liiankin rauhallinen teos, jossa harpulla on miltei solistinen rooli.

Todellinen ässävalinta oli Öinen ratsastus ja auringonnousu vuodelta 1908. Siinä on kimurantti alku, hypnoottista rytmitystä ja häpeilemättömän sentimentaalisia melodioita. Hieno teos, jota aikalaiskriitikot eivät valitettavasti ymmärtäneet.

Kahta edellistä paljon tunnetumpi Satu soi todella uljaasti: napakasti ja silti elävästi.

On merkillistä, miten Sinfonia Lahden sointi tuntuu aina vain kirkastuvan entisestään. Ilta päättyi arvokkaasti Finlandiaan ja salin täyttäviin suosionosoituksiin.

Petri Poutiainen
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi