Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Arvio

Kirja-arvio: Petri Tammisen Musta vyö on pieni suuri sururomaani

Asikkalan Vääksyssä asuva Petri Tamminen kertoo, miltä tuntuu saatella oma vanhempansa hautaan. Kuva: Katja Luoma

Petri Tamminen
Musta vyö
Otava 2019. 175 s.

Kuinka suhtautua kuolemaan? Petri Tammisen (s. 1966) romaani Musta vyö kiertyy ikuisuuskysymyksen ympärille. Omakohtainen teos kuvaa viisikymppisen miehen suruaikaa hänen isänsä kuoltua.

Läheisen menettämiseen voi valmistautua tai olla valmistautumatta. Joka tapauksessa kuolema pysäyttää: arjen matto vedetään jalkojen alta. Musta vyö ilmaisee, miten sureva näkee toisin.

”Kun olin hautajaisten alla käynyt pankeissa ja hautaustoimistoissa ja lakimiehen toimistossa, niissä kaikissa työskenteli nyt jonkinlaisia varhaisnuoria. Keski-ikäisiä varhaisnuoria.”

Henkilökohtaisuudessaan Musta vyö huojuu yleispätevyydestä yksityiseen tilintekoon. Edellisestä käy romaanin väite, että oman kuolevaisuutensa sisäistää luita ja ytimiä myöten vasta vanhempansa menetettyään; puskuri itsen ja kuoleman väliltä katoaa.

Se tarkoittaa myös lopullista aikuistumista, minkä puoliso joutuu lopulta paukuttamaan suruun vellomaan jäävän minäkertojan päähän.

Hullunkurisesta kunnioittavaan

Sattumaa tai ei, Mustassa vyössä on 42 lukua. Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjassa liftareille supertietokone Syvä miete vastasi juuri tuolla luvulla kysymykseen elämän tarkoituksesta.

Kuva: Otava

Humoristisena kirjailijana Tamminen on toki lähempänä Veijo Meren pohjoismaisen sosiaaliabsurdismin kosmista yksinäisyyttä kuin Adamsin älykästä brittimielettömyyttä. Laajemmassa katsannossa he ovat silti samaa sakkia: ihmisen ja universumin kokoeron naurattamia, kuten olivat myös Søren Kierkegaard, Mark Twain ja Veikko Huovinen – parhaita mainitakseni.

”Papin puheet koskivat Afrikkaa. Muistelin oliko isä koskaan matkaillut Afrikassa, mutta jos olikin, niin papin puhe käsitteli jotakin toista Afrikkaa. – Aina oli antilooppi takakontissa, kun savannilta palattiin, pappi lausui.”

Siunaustilaisuuden kuolemanvakavuuteen on pieru haudattuna nykyfiktiossa jo kliseeksi asti.

Olennaista Mustan vyön hautajaiskohtauksessa ei olekaan papin horinan koomisuus, vaan se miten kerronta loikkaa hullunkurisuudesta kunnianosoitukseen.

”Sain katseeni irti kappelin kivilaatoista vasta kun huomasin miettiä, mitä isä olisi papin Afrikkaa käsittelevästä muistopuheesta ajatellut.

Ei mitään.

Tai että pappi puhuu nyt Afrikasta.

Hämmästyttävintä isässä: Hänen kykynsä hyväksyä tilanteet ja ihmiset sellaisinaan. Hänen kykynsä olla ottamatta itseensä.

Joka sattumoisin oli juuri se kyky, joka minulta kokonaan puuttui.”

Pekka Jäntti
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Jatka lukemista LTV:n tarjoamana 2 vk maksutta!

Tilaa ESS VerkkoPlus 2 viikoksi maksutta ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa 2 vk maksutta

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi