Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Arvio

Ooppera-arvio: Reininkulta miellyttää silmää, mutta henkilöohjaus jää laimeaksi

Tommi Hakala on Kansallisoopperan Reininkullassa ylijumala Wotan. Kuva: Stefan Bremer

Kansallisooppera
Richard Wagner: Reininkulta
Esa-Pekka Salonen, kapellimestari
Anna Kelo, ohjaus
Ensi-ilta 30.8.

Wagnerin Ring-sarja on jo sinällään niin suuri urakka kaikkine tulkinnallisine odotuksineen, että Kansallisooppera ei olisi tarvinnut enää ylimääräisiä paineita ohjaajan vaihduttua kesken kaiken.

Kun koitos nyt alkoi Reininkullalla, ainakin musiikin puolesta voitiin huokaista helpotuksesta: kokonaisuus soi Esa-Pekka Salosen johdolla elävästi ja värikkäästi, jopa maagisiin tehoihin yltäen, ja täysin suomalainen solistijoukko tarjosi äänten loistoa ja herkullisia karaktäärejä.

Yltäkylläinen visualisointi

Visuaalisesti ja ohjaukseltaan teos korostaa satumaisuutta, joka sai jopa musikaalimaisia ja viihteellisiä sävyjä. Ei siinä mitään – ei Ringin tarvitse aina olla ajankohtaista politiikkaa, ja uutta yleisöä saa kalastella ottamalla teoksesta irti kaiken sen myyttisen fantasian, josta niin Tolkein-filmatisoinnit kuin monet muut populaarikulttuurin ilmiöt ovat ottaneet vaikutteita.

Visualisointi on yltäkylläinen, mutta Anna Kelon henkilöohjaus jää monessa suhteessa laimeaksi. Peruskonsepti toimii, mutta lavatoiminta ja yksilöohjaus on paikotiellen turhan staattista. Peruskonsepti kuitenkin toimii: jumalten maailma sijoittuu antiikin Roomaan.

Mikki Kunttu on luonut lavamagiaa paljolti valojen ehdoilla. Spotit halkovat tilaa kuin rock-konserteissa, ja liikuteltavat valotornit kuvaavat kulta-aarretta ja toimittavat muutenkin lavasteiden virkaa. Valhalla kohoaa lopussa ramppiin valkoisena seinämänä.

Videot vievät tunnelmaa antiikin arkkitehtuurista scifi-suuntaan. Erika Turusen puvuissa hehkuu antiikin loisto, ja kääpiöiden maailmassa hän saa herkutella rosolla. Jättiläiset laulavat lavan sivusta, ja heidän kasvonsa ilmeitä saa seurata valotornista. En oikein pitänyt ratkaisusta, varsinkin kun kuvat eivät olleet synkronissa laulun kanssa.

Jännite menetetään

Anna Kelo lupasi aloittaa sarjan maailman syntymisellä, ja niinpä hän antaa Alberich-kääpiön putkahtaa alussa munasta. Se siitä. Reinintyttäret tekevät buddhalaisuuteen viittaavia käsieleitä, mutta miksi ohjaaja on jättänyt koko alkukohtauksen niin laiskaksi? Alberichin ja Reinintytärten väliseen kissa-hiirileikkiin ei synny minkäänlaista otetta, kuten ei myöskään kullan ryöstöön.

Jumalten turhamainen lököily roomalaisine palvelijoineen toimii hyvin, mutta Niebelheim-kohtauksessa puuttuu näyttämöllistä aktiviteettia ja ideoita. Kun Alberich orjuuttaa kansaansa, siitä pitäisi aueta ties mitä assosiaatioita riistokapitalismin suuntaan. Nyt ei liikahda missään. Kun Wotan ja Loge tulevat petkuttamaan Albericihia, kaikki jännitteen ja huumorin tilaisuudet menetetään. Eikö Reininkullan pitäisi olla musta komedia?

Musiikki soi jäntevästi

Ei auta siis kuin kuunnella musiikkia. Esa-Pekka Salonen erittelee partituurin sellaisella mestaruudella, jäntevästi, tarkasti ja kuvausvoimaisesti, että jännite ja fantasia syntyvät heti, alkaen alkusoiton yhtenä Es-duurisointuna pyörivästä Rein-virrasta. Orkesteri soittaa kaikkensa antaen ja huipentaa Valhallaan menon majesteettisen pauhuun.

Solistijoukosta mestarillisin suoritus on Jukka Rasilaisen Alberich. Kokenut kehäkettu ja edellisen Ring-tuotantomme Wotan on nyt särmikäs ja rujo peikkohirviö, jonka äänessä soi kitkeryys.

Katajala tekee vaikutuksen

Nuorista roolidebytanteista suurimman vaikutuksen tekee Tuomas Katajalan Loge. Ilmeikkäällä tenorillaan hän tuo esiin puolijumalan älykkyyden, juonikuuden ja kapinallisuuden.

Tommi Hakala huumaantuu vallasta, ja Tuomas Katajala tekee vaikutuksen Logena. Kuva: Stefan Bremer

Tommi Hakala yllättää voimallisena ja vallasta huumautuvana Wotanina. Hänen baritonissaan ei ehkä ole aitojen Wotanien teräsydintä, mutta Reininkullassa tämä nuorekas ote toimi. Lilli Paasikivi oli arvonsa tunteva Fricka, Tuomas Pursio uhmakas Donner ja Dan Karlström surkuteltavan katkera Mime – kaikki jo kokeneita ja vakuuttavia Wagner-tulkkeja.

Markus Nykänen teki Frohista kaunosieluisen lyyran helkyttelijän ja lauloi niin lupaavasti, että hänestä kuulaan vielä. Jättiläisistä Koit Soeaseppin Fasolt voitti artikulaationsa nasevuudessa Jyrki Korhosen pehmeämmin soivan Fafnerin. Sari Nordqvistin Erda oli äänellisesti väkevä maaäiti, jonka mekossa palavat jo Jumalten tuhon liekit. Hyvä idea!

Reetta Haaviston Freia sekä Marjukka Tepposen, Mari Palon ja Sari Nordqvistin Reinintyttäret sinetöivät hienon solistiensemblen.

Harri Kuusisaari
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Asiasanat

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi