Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Arvio

Kirja-arvio: Jenni Stammeierin mainio historiateos kertaa suomalaiskulkurien vaiheita USA:n rautateillä

Moni suomalainen työmies päätyi junapummiksi Amerikkaan 1800-luvun lopulla. Hoopot eivät kuitenkaan olleet pelkkiä irtolaisia. Kuljeskelevaa elämäntapaa kokeilivat myöhemmin politiikkaan päätyneet merkkihenkilötkin.

Salaa tavarajunissa matkustaneet kulkurit saivat usein lähtöpassit junasta kesken matkaa. Kuva: Docendo

Jenni Stammeier
Suomalaiset junapummit
Docendo 2019. 296 s.

Suuri määrä siirtolaisia virtasi Euroopasta 1800-luvun puolenvälin jälkeen Yhdysvaltoihin ja myöhemmin Kanadaan. Asiaan vaikutti molempien maiden laajeneminen länteen ja siitä seurannut noususuhdanne.

Oma osuutensa oli tekniikalla: kyettiin rakentamaan hyvin isoja laivoja, jotka pystyivät puolessatoista viikossa kuljettamaan suuria siirtolaisjoukkoja Atlantin ylitse. Lähtijöissä oli paljon suomalaisia.

Noususuhdannetta seuraa yleensä laskusuhdanne, jopa useita. Samaan aikaan, kun Kanadan ja Yhdysvaltainkin työmarkkinat rupesivat olemaan täynnä, laivanvarustamot ja niiden paikalliset asiamiehet yhä tulojen ja provisioiden toivossa myivät matkalippuja ja yllyttivät lähtöön.

Pohjois-Amerikkaan syntyi eräänlainen prekariaatti, lähinnä maa- ja metsätaloudessa työskennelleet kausityöläiset, hobot. Tässä joukossa oli runsaasti suomalaislähtöisiä, jotka muuttivat sanan hoopoksi.

Työmarkkinoiden pakottamana

Yhdysvallat on laaja maa ja Kanada vielä laajempi. Työmarkkinat olivat silppuna etäällä toisistaan. Surkea palkka ei olisi mitenkään riittänyt matkalippuihin, täytyi siis salamatkustaa.

Hoopoksi päätyminen oli usein luokasta suistumista, juuttumista pitkäaikaistyöttömäksi.

Paras paikka oli umpinainen tavaravaunu. Siellä sai olla suojassa viimalta, mutta oli toisaalta vaarassa jäädä lukituksi sisälle. Kesäaikana menettelivät vaunun katot, tosin tunnelissa niillä oli nokista ja tukahduttavaa, veturinkipinät pilasivat jo ennalta resuiset vaatteet. Viheliäisintä oli matkustaa vaunun teleihin piiloutuneena. Se oli kylmää, pölyistä, ahdasta ja meluisaa kyytiä.

Rautatieyhtiöt eivät mielellään katselleet salamatkustajia. Usein heitä tahallaan pudotettiin vauhdista ratapenkalle tai pyörien alle. Päivittäin kuoli hoboja junamatkoillaan, suomalaisia vuosien varrella kaiken kaikkiaan parisen tuhatta.

Raiteet koituivat tuhansien kohtaloksi

Kuva: Docendo

Hoopoksi päätyminen oli usein luokasta suistumista, juuttumista pitkäaikaistyöttömäksi. Siirtolaisia tuli yhä lisää, automaatio eteni ja kielitaidottomalle ja ikääntyvälle miehelle ei enää ollut ainakaan jatkuvaa käyttöä.

Suuri osa hoopoista asettui pidemmiksikin ajoiksi laitakaupunkien leireihin esimerkiksi Montréalin ja Toronton liepeille. Omatekoisissa hökkeleissä pärjääminen teki tiukkaa Kanadan talvessa. Rahaa ei ollut paluulippuun kotiin.

Usein puhutaan Kanadaan kadonneista miehistä, joilta jäi perhe Suomeen. Kyllä väkeä katosikin tai tieten tahtoen häipyi omille teilleen, mutta useimmiten syy oli paljon arkisempi. Kotiväki odotti rahakirjettä eikä isällä ollut varaa edes postimerkkiin. Liioin ei ollut tietoa seuraavasta osoitteesta, mihin Suomesta olisi voinut vastauskirjeen lähettää.

Myös tietoista vastakulttuuria

Hoopot eivät olleet pelkästään likaisia junkelikängissä asustelevia irtolaisia ja pikkurikollisia. Jenni Stammeier tuo kirjassaan hyvin esiin, kuinka hoopot olivat keskenään lojaaleja, laativat käyttäytymissääntöjä ja jopa opiskelivat lukupiireissään. Usein he olivat poliittisesti aktiivisia, olipa heillä ajoittain kausityöläisten ammattiliittokin.

Moni hoopo koki myös elämäntilanteensa tietoisena vastakulttuurina. Myös ammattiliitto IWW katsoi, että oli parempi, kun hoopot tietoisesti boikotoivat kapitalistista järjestelmää, arvostivat kulkuriuttaan eivätkä heti seisseet nöyrinä työmaan portilla mihin tahansa tyytyen.

Muutamat myöhemmin Suomen politiikassa vaikuttaneet ehtivät nuorina hekin Amerikkaan hoopoilemaan, kuten Oskari Tokoi ja Niilo Wälläri.

Myös kirjallisuus tunsi hoopot, heidän klassisimpana pidetty kuvaajansa oli itsekin elämäntapaa maistanut Jack London. Protestilaulajana tunnettu nimimerkki T-Bone Slim oli toisen polven suomalainen Matti Huhta Ohion Ashtabulasta.

Kieli tökkii hieman

Stammeier on kirjoittanut mainion teoksen, jossa on myös mielenkiintoinen kuvitus. Hän käy kiitettävästi läpi kanadansuomalaisia lähteitä, erityisesti Varpu Lindströmin tutkimuksia.

Muutama kielellinen seikka kuitenkin hiukan häiritsee. ”Veturin edessä oleva ristikkomainen puskuri” on tietenkin karja-aura, virallisemmin esteenraivaaja.

Olisi myös korrektia käyttää kanadanranskalaisista paikkakunnista ja kaduista niiden ranskankielisiä, ei englantilaisia nimiä.

Hannu Niklander
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Jatka lukemista LTV:n tarjoamana 2 vk maksutta!

Tilaa ESS VerkkoPlus 2 viikoksi maksutta ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa 2 vk maksutta

Oletko jo tilaaja?

Asiasanat

Aiheet:

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi