Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde
Ilkka
Kuosmanen
ilkka.kuosmanen@ess.fi

Näkökulma: Uuden Leijonakuninkaan hovissa määrää Shakespeare

Mufasa kasvattaa pojastaan Simbasta itselleen kruununperillistä Leijonakuningas-elokuvassa. Kuva: Disney Enterprises

Muistaakseni en ole nähnyt Leijonakuningas-elokuvan piirrosversiota. Tarina on kuitenkin pääpiirteissään tuttu, sillä perheeni on harrastanut tätä Disney-klassikkoa ajoittain lähes intohimoisesti. Siksi päätin ängetä mukaan, kun huomasin, että vireillä oli retki katsomaan eläinsadun uudisversiota.

Uudessa Leijonakuninkaassa piirretyt hahmot on korvattu ”live action”-digieläimillä. Niiden on tarkoitus olla aivan oikeita, sillä erotukselta tosin, että nämä ”eläimet” osaavat myös puhua ja laulaa.

Tietokoneella luotuja hahmoja on kritiikeissä moitiskeltu sieluttomuudesta ja kömpelöstä ilmaisusta, eikä aivan syyttä. Lipsync sujuu urosleijonalta väistämättä vähän kankeasti, sillä muhkea kuono on tehty karjumiseen ja raateluun. Vielä huonommin vokalisoi Zazu-lintu, koska se nokka ei nyt vain taivu juuri muuhun kuin kraakkumiseen.

Eivät nämä pienet kuprut kuitenkaan suuremmin katsojaa häiritse. Tässä puhutaan noin kolmen tähden viihdykkeestä, joka naulitsee aikuiskatsojankin penkkiinsä parin tunnin kestonsa ajaksi.

Kriittisesti ajatellen voisi tietysti kummastella sitä, miksi niin suuri osa nykykulttuurista perustuu vanhan kierrätykseen (alkuperäinen Leijonakuningas julkaistiin 25 vuotta sitten). Vastaus on tietysti helppo: raha ratkaisee. Kaikki elokuvan- ja teatterintekijät tietävät, että vanhaa tarinaa on helpompi myydä kuin uutta, sillä yleisö on jo olemassa. On tarkoitus, että vanhemmat katsovat tämän lapsiensa kanssa. Näin nostalgiaketju jatkuu.

Vaikka uuteen Leijonakuninkaaseen on punottu mukaan höttöinen viesti luonnon kunnioittamisesta ja kaikkien elollisten salaperäisestä ykseydestä, elokuvan hyperrealistista ilmettä voi pitää jatkeena siinä ketjussa, joka pönkittää ihmisen asemaa luomakunnan kruununa.

Scar kaappaa veljeltään vallan Jylhämaassa hyeenalauman avulla. Kuva: Disney Enterprises

Kun eläin näyttää aivan eläimeltä mutta puhuu ja tuntee kuin ihminen, piiloviestinä on, että kaikki eläimet haluaisivat varmasti oikeasti ollakin ihmisiä. Vielä 1970-luvulla televisiossa suurta hupia olivat esimerkiksi ihmisiksi puetut simpanssit, jotka tupakoivat ja käyttäytyivät muutenkin aivan kuin kaksijalkaiset. Vähitellen tulimme järkiimme. Nykyisin delfiinitkään eivät enää pelaa koripalloa Särkänniemessä.

Halu eläinten ymmärtämiseen ihmisen luomien rakenteiden kautta elää kuitenkin vahvana. Niinpä Leijonakuninkaankin maailmaan on projisoitu monia kirjallisuudesta tuttuja juonikuvioita.

Mufasan hovissa juonitaan verisiä murhia kuin Shakespearen tragedioissa konsanaan. Oikeamielisen Mufasa-kuninkaan on kuoltava ja hänen poikansa Simban tehtävä pitkä harharetki huolettomuuteen, kunnes hän on valmis haastamaan Scarin, vääryydellä vallan anastaneen setänsä.

Itse järjestelmää ei kuitenkaan kyseenalaisteta. Leijonan (tai siis ihmisen) on hyväksyttävä leiviskänsä, joka tulee jostain ylhäältä annettuna.

Ilkka Kuosmanen
ilkka.kuosmanen@ess.fi
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi