Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Arvio

Kirja-arvio: Artemi Troitskin teos on venäläisen vastarinnan ohut kuvaus

Troitskin teos sortuu selviöihin ja pintaraapaisuihin.

Venäläisestä vastarinnasta kirjoittanut Artemi Troitski asuu nykyisin Virossa. Kuva: Into Kustannus

Artemi Troitski

Vastarintaa Venäjällä – Puškinista Pussy Riotiin

Suomentanut ja toimittanut Anton Nikkilä. Into 2019. 283 s.

Artemi Troitski (s. 1955) oli ensimmäisiä ammattimaisia rock-asiantuntijoita itänaapurissa. Hän aloitti uransa jo 1970-luvun alun Moskovassa tiskijukkana, venäläisen vaihtoehtorockin esiintuojana sekä kriitikkona. Hän tuli tunnetuksi parhaiten Neuvostoliiton hajottua toimittaessaan venäläistä Playboy-lehteä.

Nykyisin Troitski asuu Virossa: sen verran pahasti sukset ovat ristissä niin oligarkkien kuin putinilaisen komennon kanssa.

Troitski on hyvä kirjoittaja ja hänen suomentajansa Anton Nikkilä tekstin tasolla. Nikkilä on käyttänyt kirjan pohjana sekä venäläistä käsikirjoitusta että englanniksi julkaistua teosta Subkultura: Stories of Youth and Resistance in Russia 1815–2017.

Vastarintaa Venäjällä ei ole silti kattava esitys maan toisinajattelun ja kansalaistoiminnan historiasta, vaikka takakansi niin väittää.

Moskova-keskeisyys häiritsee

Pahimmat puutteet ovat Moskova-keskeisyydessä ja paljolti siinä, miten Troitski toistaa yleisesti tiedettyä. Poikkeuksena on melko perusteellinen kuvaus niin sanottujen dekabristien kapinasta Pietarissa joulukuussa 1825. Muuten 1800-luvun erittely, slavofiilit, zapadnikit, nihilistit, terroristit ja marxistit, ei tuo mitään uutta oppikirjamaiseen tyyliin laadittuun vaihtoehtohistoriaan.

Aivan kirjan lopussa tekijä syyllistyy lähinnä toisarvoisten pienliikkeiden luettelemiseen, missä häntä avustaa Sonja-tytär. Olisi ollut parempi keskittyä esimerkiksi ympäristö- ja sensuurikysymyksiin, rauhanliikkeeseen ja isompiin opposition protesteihin muuallakin kuin Moskovassa.

Avaus Venäjän vastakulttuureista kiinnostuneelle

Kuva: Into Kustannus

Parasta Troitskia ovat 1950–80-lukujen nuorisovastarinnan osuus: stiljagit, trokarit, hipit, ljuberit ja uuden ajan rokkarien läpimurto Gorbatšovin kaudella 1985–90. Silti esimerkiksi vastarinnan ikiaikaisen keskuksen eli Pietarin osuus jää ohueksi eikä sellaisia vaikuttajia kuten vastikään edesmennyt Beatles-guru Kolja Vasin esitellä. Puškinskaja 10:n Art Center melkein unohtuu – puhumattakaan Venäjän muista kaupungeista, juutalaiskysymyksestä tai eri kansallisuuksien vastarinnasta!

Aivan oman lukunsa olisi ansainnut myös Vladimir Vysotski tai “sisäinen oppositio”, johon kuuluivat kirjailija Vasili Šukšinin hengenheimolaiset, siperialaiskirjailijat ja esimerkiksi edistyksellinen elokuvaväki.

Kulttuurivastarinnan eri päämuodot eli varsinaiset dissidentit, “jumalhullut” hovinarrit ja monenkirjava näkymätön Second Society -kansalaistoiminta jää lähes kokonaan puuttumaan. Mutta: kaikista puutteistaan huolimatta Troitskin kirja on Venäjän vastarannan kiiskiä vähemmän tuntevalle kelpo avaus.

Pentti Stranius
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Jatka lukemista LTV:n tarjoamana 2 vk maksutta!

Tilaa ESS VerkkoPlus 2 viikoksi maksutta ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa 2 vk maksutta

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi