Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Teatteriarvio: Jätinpesän sovitus Työmiehen vaimosta yllättää – vauhdikkaan ja riipaisevan tulkinnan ytimessä on yhteisön valta ja vastuu

Työmiehen vaimo käynnistyy Riston (Eerik Kuronen) ja Johannan (Tuire Arola) häillä. Jätinpesän sovituksessa häitä vietetään pitkään ja vauhdikkaasti. Kuva: Pia Simonen

Orimattilan teatteri
Työmiehen vaimo
1.7. Jätinpesässä

Orimattilassa sijaitseva Jätinpesä on yllättänyt vuoden sisään jo kahdesti. Minna Canthin Työmiehen vaimo oli yllättävä valinta kesäteatterikappaleeksi, mutta yllättävä on toteutuskin.

Jätinpesässä nähdään vauhdikas, huumorilla ryyditetty sovitus, joka ei kuitenkaan tingi riipaisevuudesta.

Näytelmän on sovittanut ja ohjannut Tapani Kalliomäki, Lahden kaupunginteatterista tuttu näyttelijä. Hänen versiossaan tunteet ovat suuria, ja näyttelijöistä otetaan kaikki tehot irti. Näytelmän alussa vietettävistä hääjuhlista paisuu vauhdikkaat bileet, ja vastaavasti epätoivo on vielä syvempää kuin alkuperäisessä Canthin tekstissä.
 

Työmiehen vaimo käynnistyy Johannan ja Riston häillä. Onnellisesti alkanut juhla muuttuu painajaiseksi, kun Johanna saa tietää Riston olleen aikaisemmin kihloissa paheksutun mustalaistytön Homsantuun kanssa.

Johanna murtuu paljastuksesta ja haluaa erota Ristosta, mutta ankara yhteisö panee Johannan ruotuun. Tilanne on niin kohtuuton, että se kääntyy jo huvittavaksi: Johanna on se, jonka on pyydettävä anteeksi käytöstään.

Näytelmän liikekielen on suunnitellut Tapani Kalliomäen kanssa kaupunginteatterin kollega Laura Huhtamaa. Hienosta lavastuksesta vastaa Amadeu Vives. Kuva: Pia Simonen

Canthin näytelmän vetoavuus on siinä, kuinka pitkälle hän tilanteet vie.

Johannan roolissa nähdään Jätinpesän aiemmista tuotannoista tuttu Tuire Arola. Hän näyttelee Johannan roolin vavahduttavasti. Urakka on iso, sillä työstettävänä on koko tunteiden kirjo: naiivit onnen tunteet, pohjaton pettymys, lapsekkaan ihana innostus, epätoivo, häpeä ja lopulta täydellinen romahdus.

Kalliomäki lisää kierroksia ja kirjoittaa Johannalle alkuperäistäkin traagisemman lopun. Mitään ei jää arvailun varaan.
 

Kalliomäki on tehnyt hyviä ratkaisuja sovitustyössä. Esimerkiksi mustalaistyttö Homsantuun sukulaiset on jätetty kokonaan pois. Suku- tai rotuteema olisi vaatinut nykyaikana kokonaan toisenlaista käsittelyä. Nyt tarina pysyy hyvin kasassa ja huomio keskittyy kahteen naiseen, hyveelliseen ja nöyrään Johannaan ja sisukkaaseen Homsantuuhun (Reetta Jouttimäki), joilla on lopulta paljon yhteistä.

Kiinnostavin viritys on juuri näissä kahdessa naisessa ja siinä, miten yhteisön muut naiset heitä kohtelevat. Työmiehen vaimossa nainen on naiselle susi, ja kaikki ne, jotka eivät täytä kunnollisen naisen roolia ja odotuksia, tuomitaan yhteisön ulkopuolelle.

Kalliomäki on korostanut yhteisön painetta kirjoittamalla tarinaan moraalia vartioivan körttinaisten duon ja laajentamalla piikaporukkaa ja Riston juopporemmiä. Johanna ja Homsantuu ovat tahoillaan aivan yksin ja altavastaajina.

Tämä kävisi tosin selväksi ilman ärsyttävästi megafoniin pauhaavaa naisyhdistystäkin.

Sen sijaan koreografioissa hyödynnettävät ikkunanpokat kuvastavat hyvin yhteisön kuria. Silmäparit kurkistelevat kaikkialta ja näkevät kaiken.
 

Canth on kirjoittanut Työmiehen vaimosta naisten näytelmän. Rahanahne ja naisia hyväksi käyttävä Risto puolestaan ei kasva tai kehity mihinkään suuntaan. Hän pysyy samana loppuun asti.

Riston (Eerik Kuronen) tahtia ei hidasta edes silmävamma. Kuva: Pia Simonen

Eerik Kurosen Risto on suruton kekkuli. Kuronen piirtää liikekielen avulla Ristosta loputtoman itsevarman ja elostelevan sällin, ja kekkuloinnista irtoaa keventävää huumoria.

Toisaalta Risto on myös jonkinlainen reppana, joka ei osaa ottaa vastuuta itsestään tai toisista.

Näytelmän muista hahmoista tärkeäksi nousee Johannan tukija Vappu (Suvi Pöllänen). Ilona Karppelin näyttelee nuoren Katrin roolin hyvällä energialla ja laittaa itsensä likoon tanssikoreografioissa.

Musiikkina on kansanmusiikkihenkinen kattaus muun muassa Maria Kalaniemeä ja Kimmo Pohjosta ja teoksen äänisuunnittelijana toiminutta Heikki Mäenpäätä.
 

Työmiehen vaimo oli omana aikanaan, 1880-luvulla, voimakkaasti kantaa ottava ja rohkea näytelmä, joka vauhditti myös naista sortavan omaisuuslain uudistusta.

Canthin naisasiahenki kuuluu Jätinpesän näytelmässä. Uusi sovitus ei lähde muotoilemaan naisen asemasta uutta väitettä tai nykyaikaan istuvaa viestiä. Sen sijaan kysymys yhteisön roolista, vallasta ja vastuusta tuntuu nousevan näytelmän merkittävimmäksi teemaksi.

Se viesti puhuttelee tässäkin ajassa, yli 130 vuotta myöhemmin.

Millamari Uotila
millamari.uotila@ess.fi
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi