Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Kirja-arvio: Isän säännöt on terävä kuvaus isyydestä, mutta romaaniei löydä muotoa

Jonas Hassen Khemiri kuvaa isyyttä ja perhettä viiltävän aidosti, mutta anti jää ohueksi.

Jonas Hassen Khemiri kirjoittaa taitavasti. Kuva: Martin Stenmark / Johnny Kniga

Jonas Hassen Khemiri
Isän säännöt
Johnny Kniga 2019. 333 s.

Todella taitavasti ruotsalainen Jonas Hassen Khemiri kirjoittaa, ja suomentaja Tarja Lipposen työstä ei ole moitteen sanaa. Silti uusi romaani Isän säännöt ontuu. Khemirin lause on välillä melkein taianomaisen upea, mutta kokonaisuus jää raskaista aiheista huolimatta ohueksi.

Sosiaalipsykologista antia on, mutta ei oikein tarinaa.

Isoisä saapuu ulkomailta Ruotsiin ja hänen kymmenen päivän vierailunsa aikana kuvataan perheen kokemuksia, vanhoja katkeruuksia ja keskinäisiä ristiriitoja. On hienoa, että Khemiri nimenomaan kuvaa. Hän ei selitä eikä tulkitse vaan jättää raa’an mutta terävän kuvauksen lukijan pureskeltavaksi.

Isyys riivitään kirjassa paljaaksi ja näytetään karhean pelokkaassa, ahdistuneessa, ylpeässä ja joskus jopa hitusen onnellisessa kauneudessaan. Nähdään, kuinka normien puristuksessa päätyy helposti kurittamaan sekä itseään että läheisiään.

Yksin isyyden suorittamista kipuileva isä miettii, että muilla ”ei ole houkutusta satuttaa lasta vain siksi, että tällä on tarpeita, vain siksi että lapsi on pieni, vain siksi että lapsi niin selvästi ilmaisee tarvitsevansa isäänsä”. Roskapuhettahan se on, että muilla ei olisi.

Yleistunnelma painostava

Rodullistetun arki Ruotsissa on se kehys, josta käsin Khemirin teksti aukeaa, ja se on läsnä koko ajan, vaikka sitä ei alleviivata. Se ei vähennä kirjan hahmojen samaistuttavuutta. Tapahtuu päinvastoin. Arjen rujous ravistelee toiseuden pois.

Perheen jäsenet suorittavat elämää ja pakoyritykset muodostuisivat koomisiksi, jos yleistunnelma ei olisi niin painostava. Arki ei irrota otettaan, ja kerronnassa painotetaan vääjäämättömyyttä ja toistumista. Loppuratkaisukaan ei ole pikkiriikkisestä toiveikkuuden pilkahduksesta huolimatta mikään ratkaisu. Mieleen tulee samaan tapaan synkistelyn vuoksi synkistelevä Aku Louhimiehen elokuva Paha maa (2005).

Jää satunnaiseksi fragmentiksi

Kirja etenee nopeatempoisesti lyhyellä ja nasevan toteavalla lauseella. Nimiä perheenjäsenille ei anneta, mutta Khemiri tekee heistä silti koskettavan inhimillisiä ja aitoja.

Kirjallisesta virtuositeetista ja viiltävän taitavista henkilökuvista huolimatta kirjan perusongelma on, että se tuntuu lopulta vain satunnaiselta fragmentilta jonkin perheen rupisen kauniista arjesta. Sosiaalipsykologista antia on, mutta ei oikein tarinaa.

Pasi Huttunen
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi