Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Arvio

Levyarvio: Pyhimys ja Saimaa sopivat yhteen – uusi levy on elämän rajallisuuden kuvaus

Matti Mikkolan luotsaama Saimaa teki uuden levyn. Kuva: Vesa Tapiola

Pyhimys ja Saimaa
Olisinpa täällä
Etenee / Johanna Kustannus

4 / 5 tähteä

Matti Mikkolan luotsaama Saimaa-yhtyettä ei ole koskaan voinut syyttää musiikillisesta ennakkoluuloisuudesta tai yllätyksettömyydestä. Pitkän uran räppärinä tehnyt Pyhimys eli Mikko Kuoppala taas on niin ikään vaihdellut tyyliään ja tehnyt yhteistyötä yli musiikillisten raja-aitojen. Nyt nuo kaksi julkaisevat yhteislevyn, jota on työstetty matalalla profiililla.

Räpin ja rockin yhdistäminen on aina riskialtista, mutta onneksi Olisinpa täällä -levy saa unohtamaan tämän: kokonaisuus on paitsi yllättävä, myös luontevan tasapainoinen. Musiikki sulautuu kumman vaivattomasti räppärin luoman minähahmon sielunmaisemaan joutumatta myöskään sivurooliin.

Lyriikat ovat vaikeita

Pyhimyksen polveilevan teräviä lyriikoita auttaa lähestymään hieman paremmin tieto siitä, että niiden löyhänä esikuvana on ollut 26-vuotiaana syöpään kuollut muusikko Pekka Streng. Musiikissa toistuu kasvain-tematiikka, jonka voi toki ymmärtää myös vertauskuvallisesti jonakin muunakin ihmiselämän tuhoavana ongelmana. Paikoin Strengin elämäntarinan alleviivaaminen häiritsee, mutta toisaalta se muistuttaa etäännyttämään laulujen kertojan itse räppäristä.

Näen albumin teemoiltaan eräänlaisena elämän rajallisuuden kuvauksena, jossa kohdataan taiteilijaminän kompleksisuus, rakkaus, perheongelmat – erilaiset pohjat ja huiput. Mahtipontisen valoisa kuoroaloitus ja paatoksellinen lopetus korostavat tarinallisuutta, mutta lyriikat ovat monitasoisia, toisinaan vaikeitakin.

Musiikki on taattua Saimaata

Musiikki on taattua Saimaata. Eri tyylit ja genret sekoittuvat vapaasti ja oudon toimivasti. Selkeimpiä referenssejä ovat esimerkiksi 1960- ja 1970-luku, psykedeelinen ja progressiivinen rock, soul, jazz ja funk, unohtamatta kuoro-osuuksia. Saaret ovat alkaneet kiehtoa minua sekä Hermesetas taas edustavat iskelmällisempää ja mutkattomampaa äänimaailmaa. Jälkimmäisen melodia voisi olla Gösta Sundqvistin kynästä, mutta bändi soittaa vaivattomasti kuin J. Karjalaisen yhtye.

Vaikka meno on toisinaan happoista, kappaleita ei venytetä tähtitieteellisiin progepituuksiin vaan ne ovat verrattain helposti lähestyttäviä. Elli Haloon vierailu Optisessa harhassa vie soundia turhankin paljon nykyisille radiotaajuuksille, mutta useimmiten lauletut kertosäkeet ovat nannaa. Hyväntuulinen Kympin uutinen kuulostaa funkylta hiphopilta ja Styroxista rakennetun talon kertsi viittaa selvästi männävuosikymmeniin.

Lopputuloksena on runsaudensarvi, josta välittyy tekotavan pakottomuus ja ihailtava piittaamattomuus siitä, miltä nykypopmusiikin tulisi kuulostaa.

Anniina Meronen
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi