Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Arvio

Ooppera-arvio: Alistetun kohtalo periytyy

Wozzeck säilyttää ajankohtaisuutensa niin kauan kuin maailmassa on köyhyttä ja nöyryytystä.

Olafur Sigurdarson on alistettu sotamies Wozzeck. Kuva: Stefan Bremer

Kansallisooppera
Alban Berg: Wozzeck
Hannu Lintu, kapellimestari
David McVicar, ohjaus
Daniel Ellis, uudelleenohjaus
Ensi-ilta 22.3. päänäyttämöllä

Alban Bergin Wozzeck on sosiaalikriittisen oopperan merkkiteos, joka säilyttää karmivan ajankohtaisuutensa niin kauan kuin maailmassa on köyhyyttä, alistamista ja nöyryytystä. Siinä harhoja näkevä sotilasparka joutuu ihmiskokeiden uhriksi ja vaimonsa pettämäksi kunnes ajautuu mustasukkaisena murhaamaan tämän.

Ooppera syntyi ensimmäisen maailmansodan aikoina, ja sen yksilödraama on useissa tulkinnoissa liitetty pahaenteiseen ajan henkeen ja myös tulevien aikojen tuhokoneistoihin. George Büchnerin näytelmä, johon ooppera perustuu, on kuitenkin jo vuodelta 1836.

Kansallisoopperassa ensi-iltansa saanut Sir David McVicarin ohjaus on lainattu Chicagosta. Se sijoittuu teoksen syntyaikaan, mutta tyyli pysyy tiiviisti realismissa ilman irtiottoja.

Näyttämökuva on robusti törröttävine putkineen ja lavan alta pursuavine romuineen. Keskellä seisoo iso, natsiaikaan viittaava sotaurien muistomerkki. Haluavatko tekijät ennakoida jo toiseen maailmansotaan johtaneita kauhuja?

Valitettavasti muistomerkki dominoi ja tukkii näyttämöä liikaa. Lavalla olevia verhoja siirrellään joka kohtauksen vaihtuessa kuin vanhan ajan kiertueteatterissa. Antiikkinen roso on tietenkin harkittua, mutta jatkuva verhojen vetelyn katsominen alkaa väsyttää.

Tohtorin Wozzeckilla tekemiä ihmiskokeita zoomaavat suurennuslasit tuovat karmivaa tunnelmaa, kuten myös alistavien hahmojen sopiva muttei liialliseksi menevä karrikointi. Tanssiaiskohtauksen viinanhuuruinen dekadenssi toimii myös.

Kuljetuskärry, jota Wozzeck työntää kaikilla voimillaan, osoittautuu lopussa symboliseksi, kun kuolleiden vanhempien pieni poika siirtyy keppihevosen äärestä saman kulkupelin ääreen. Alistettujen kohtalo periytyy sukupolvelta toiselle.

Väkevä ja temppuilematon yksilöohjaus antaa hienolle solistijoukolle tilaa ilmaista. Illan yllätyksestä vastasi Helena Juntunen, joka teki Marien roolin dramaattisesti, herkästi ja koskettavasti. Äänellisesti hän on astunut isompiin kenkiin. Olafur Siguardson tavoitti nimiroolissa sen kaiken patoutuneisuuden, joka kömpelössä olemuksessa ja epävakaassa mielessä on. Silti hahmossa näkyy myös potentiaali parempaan.

Daniel Brenna rykmentin rumpalina, Tapani Plathan tohtorina ja Hubert Farncis kapteenina olivat teräviä karikatyyrejä, ja Ilkka Hämäläisen Andreas toi edes hivenen empatiaa joukkoon.

Hannu Linnun intensiivisesti johtama musiikki teki vaikutuksen tummalla ekspressiivisyydellään. Lintu alleviivasi musiikin freudilaisia pyörteitä ja kouristavaa tiiviyttä, ja orkesteri seurasi hänen visiotaan antaumuksella. ”Ihminen on kuin kuilu, sinne katsoessa huimaa”, laulaa Wozzeck, ja tämä ajatus heijastui musiikissa.

Harri Kuusisaari
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Jatka lukemista LTV:n tarjoamana 2 vk maksutta!

Tilaa ESS VerkkoPlus 2 viikoksi maksutta ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa 2 vk maksutta

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi