Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Arvio

Ooppera-arvio: Tampereen La Bohème puhkeaa täyteen loistoonsa väliajan jälkeen

Jesus Garcia ja Helena Juntunen vakuuttavat La Bohèmen pääparina. Muissa rooleissa nähdään muiden muassa Arttu Kataja (takana vas.), Timo Riihonen ja Waltteri Torikka. Kuva: Petri Nuutinen

Tampereen Ooppera

La Bohème

Ensi-ilta Tampere-talossa 9.2.

Tampereen Oopperan La Bohème on siirretty pariisilaisesta ajan patinoimasta ullakkokamarista 1960-luvun Esso-huoltamon vuokra-asuntoon samassa kaupungissa.

Koko ajan, kuin varkain, esitys vain paranee.

Siirto ei palvele kuin realistisuuden syventymistä, minkä seurauksena melodraaman tekstin ja tunteiden ilmaisuun jää paljon haastetta.

Mimin (Helena Juntunen) ja runoilija Rodolfon (Jesus Garcia) syöksy rakkauden tulimereen jää esittämisen osalta virvatuleksi. Kontakti on liian valju. Katseet eivät kohtaa, kosketus ei sytytä vaan savuttaa. Musiikki leiskuu, intohimo ei.

Miehet – Garcia, Waltteri Torikka (Schaunard) ja etenkin Arttu Kataja (Marcello) – ilmehtivät alkupuolella epäluontevasti ja sortuvat oopperamaneereista ikävimpiin – käsien rooliton liike – mikä irrottaa solistin karaktääristään tuoden häntä itseään esiin. Nuo eleet kuuluvat konserttilavoille.

Juntunen loistaa

Mutta toinen näytös torilla ja kahvilassa tempaa mukaansa. Loistavasti laulavat ooppera- ja lapsikuoro toteuttavat aidonoloisen torielämän; jokaisella on jokin oma tehtävä. Miksi kuorot sitten kangistetaan musikaalimaisiin koreografioihin? Tunnelma hajoaa teatraalisuuteen.

Silti koko ajan, kuin varkain, esitys vain paranee. Janne Siitavuoren lavasteet ja Olli Lehtisen valot luovat tunnelmia kiehtovasti. Alberto Hold-Garrido johtaa orkesteria lumoavaan soitantaan, mutta volyymi syö laulajien äänet välillä jopa kokonaan.

Helena Juntunen näyttelee uskottavasti, joskin jatkuva leuan alaspainaminen ei luo Mimistä kuolemaa uhmaavaa rakkauden tulisielua, mitä teksti edellyttäisi. Laulullisesti hän pääsee loistamaan viiltävän kauniilla ylä-äänillään, jotka taipuisan lyyrisinä hivelevät kuulijan korvaa, mutta järisyttävät sydäntä.

Garcian ääni on timanttinen, mutta notkea. Koko rekisteri aukeaa hienosti. Kiihkeämpää ilmaisua musiikki ja teksti vaatisivat, mutta Kari Heiskasen ohjaus näyttää kautta linjan säätävän melodramaattisen pateettisuuden liekin lähes nollille. Hahmona Rodolfo on näin lavalla todentuntuinen, mutta tekstin ja Garcian ilmaisun välillä on kuilu.

Timo Riihosen basso on muheva ja täyteläinen, kerrassaan hieno. Roolityöskentelynsä on myös esityksen ehyimpiä.

Suvi Väyrysen sopraano helisee vahvana, mutta esittämistä rasittaa liikehdintä, jonka tarkoitus lienee ilmentää temperamenttisuutta, mutta joka jää sisällöttömäksi ravaamiseksi.

Torikka vie kaksintaistelun

Baritonit Torikka ja Kataja joutuvat vähän kuin kilpasille, ja Torikka vakuuttaa enemmän. Viimeisessä näytöksessä hän löytää jo sisäistynyttä elekieltäkin, mutta ääni soi, etenkin alarekisterissä komeasti läpi koko oopperan. Katajan kannattaisi siirtää äänenmuodostustaan edemmäksi, jotta sointi ei olisi niin paksu.

Tampereen La Bohème on näyttävä esitys, joka on parhaimmillaan väliajan jälkeen. Kokonaisuus on valojen, värien, Puccinin leimuavien melodioiden ja yllätyksellisen rakkauden ihmettelyä – elämää suuremman, kuolemaa väkevämmän.

Jorma Pollari

Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 5,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
5,90€

Oletko jo tilaaja?

Kommentit comments
Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi