Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Arvio

Kirja-arvio: Tyttären itsemurha vie äidin yksinäiselle kiertoradalle Katriina Huttusen esikoisromaanissa

Katriina Huttusen omakohtainen esikoisromaani sanoittaa surua ja katoavaisuuden kohtaamista. Kuva: Miikka Pirinen

Katriina Huttunen
Surun istukka
S&S 2019. 319 s.

Pelkään sitä puhelua, joka muuttaa kaiken. Suomentajana tunnetun Katriina Huttusen esikoisromaanissa Surun istukka nainen saa sen puhelun tavaratalon vuodevaateosastolla kesällä 2016. Tytär on tehnyt itsemurhan.

”Tämä avoin, mutta salaperäinen tyttö, oman vaikean elämänsä kaikkein urhein soturi, kamppaili loppuun saakka, kunnes uskalsi tehdä oman pysyvän ratkaisunsa.” Intiimissä, omaelämänkerrallisessa teoksessa kuvataan, miten voi elää asian kanssa, josta ei voi selviytyä.

Lapsen menetys imee äidin yksinäiselle kiertoradalle, jossa elämän järjestys ja säännöt ovat toissijaisia. Nainen käy uurnaholvissa joka päivä, ja yksinäinen rituaali saa välitilan ja odotushuoneen merkityksiä.

Tilanne muistuttaa makaaberilla tavalla raskausaikaa. Roolit ovat vaihtuneet, ja nyt liminaalitilassa onkin äiti. ”Kuollut lapsi ei irtoa äidistä. Meitä sitoo toisiimme surun istukka. Se yhdistää kuolleen ja elävän ja siirtää ravintoa kuolleesta elävään.”

Tämä raskaus ei lopu koskaan. Mutta ennemmin kuin äiti tai tytär, suhteen ja koko kertomuksen päähenkilöksi hahmottuu suru.

Suru alkaa alusta joka päivä

Romaanin rakenne kulkee samoja reittejä surevan ajatusratojen kanssa. ”Jotkut sanovat myös että ensimmäinen vuosi on pahin, ja se onkin, mutta sen jälkeen on paljon pahempaa.”

Suru ei ole kronologista eikä johdonmukaista, vaan se alkaa alusta joka päivä ja joka vuosi. Teksti tekstiltä uudelleen. Staattisia mielenmaisemia ja kehää kiertäviä muistoja. Toistolla tavoitetaan todellisuus, johon nainen herää jok’ikinen päivä.

Autofiktio tarjoaa väylän kokemuspuheelle kaunokirjallisessa muodossa, mutta henkilökohtaisella alueella fiktion vieraannuttava voima antaa yksityisyyttä ja mahdollisuuden käsitellä käsittämättömän raskasta aihetta taiteen keinoilla. Surun istukassa niillä taivutetaan proosarunoja romaanin sisään.

Silmiä avaavasti suomalaisesta surukulttuurista

Kuolemasta puhumisen taakka lankeaa niille, joiden on pakko puhua. Naisen menetys kohdataan hiljaa, väistäen ja tökeröimmäillä mahdollisella tavalla. Ystävät, joista moni muuttuu menetyksen jälkeen entiseksi, eivät löydä sanoja.

Yksityinen surukuvaus luo yleiskatsauksen suomalaiseen suremisen kulttuuriin: ”koska kuoleman aura tekee minusta kiusallista seuraa, minun on kaikkien kannalta helpompaa ja kivuttomampaa pysyä kotona, keittää rituaalipuuroani ja tehdä joka päivä samat turvalliset asiat samassa turvallisessa järjestyksessä.”

Kuollutta sureva on muistutus jokaisen omasta katoavaisuudesta, minkä ajatteleminen vie sanat suusta ja ihmiset surevan lähettyviltä. Kohtaamisen pelko naamioidaan kohteliaaksi tilan ja yksityisyyden tarjoamiseksi, todellisuudessa kysymys on pelkuruudesta.

Hyötyargumentit eivät nosta taideteoksen arvoa, mutta Surun istukka antaa sanoja katoavaisuuden kohtaamiselle ja pysäyttää kuolemankulttuurin äärelle.

Laura Kärkäs
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Jatka lukemista LTV:n tarjoamana 2 vk maksutta!

Tilaa ESS VerkkoPlus 2 viikoksi maksutta ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa 2 vk maksutta

Oletko jo tilaaja?

Aiheet:

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi