Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde
Ilkka
Kuosmanen
ilkka.kuosmanen@ess.fi

Näkökulma: Valkoinen kurittaja ottaa ja antaa

Jää-ooppera sopii hyvin ainakin niille ensikertalaisille, joilla on taipumus ottaa auton parkkeeraamisessa talvella tarpeettomia riskejä.

Pappi Petter Kummel (Ville Rusanen) kokee kohtalonsa heikoilla jäillä Jaakko Kuusiston säveltämässä Jää-oopperassa. Vaikuttavasti toteutettu hukkumiskohtaus on yksi Anna Kelon ohjauksen kohokohdista. Kuva: Stefan Bremer

Seuraa paljastus: en käy oopperassa juuri koskaan. Käytännön kokemukseni kyseisestä taiteenlajista rajoittuvat yhteen visiittiin Savonlinnan oopperajuhlille (Taikahuilu) ja muutamaan maakuntaesitykseen.

Kansallisoopperan Jää alkoi kuitenkin kuumotella oudosti. Eräänä aivan tavallisena aamuna kaksi viikkoa sitten istuin sohvannurkassa ja huomasin perustelevani itselleni, että on melkein järkevää maksaa 99 euroa (alle satanen!) uuden kotimaisen oopperan kantaesityksestä. Sain neljänneksi viimeisen paikan ensi-iltaan.

Mikä sai mannerlaatat liikkumaan? Primäärisyitä on kaksi.

Olin aikoinani melko tohkeissani Ulla-Lena Lundbergin alkuperäisromaanista. Lisäksi olen aina tykännyt Jaakko Kuusiston sävelkielestä, joten kuinka pieleen se nyt voisi mennä?

Ooppera riisuu ihmisraukan kohtalon poimittavaksi.

Hyvinkin pieleen, huomasin, kun matka kohti ensi-iltaa oli alkanut. Lahden rautatieasemalla onnistuin pysäköimään lumikuoppaan, joka ankkuroi autoni pohjan tukevasti kiinni kinoksiin. Siitä ei lähdettäisi ilman lapiota.

Täpötäysi Z-juna alkoi jätättää heti Lahden asemalta lähdettyämme. ”Pahoittelemme hieman myöhästystä”, kuului piiloironinen kuulutus, kun raahustimme ohjainlaitevian vuoksi kävelyvauhtia eteenpäin keskellä pimeää metsää.

Postimiehellä (Pekka Strang) on yhteys tuonpuoleista vartioiviin ”oppaisiin”. Kuva: Stefan Bremer

Kun nilkutimme lähes puoli tuntia myöhässä Helsingin rautatieasemalle, kello oli 18.49. Ratikkayhteyden suhteen kävi kuitenkin jumalainen tuuri, joten ehdin kuin ehdinkin paikalleni eturiviin tasan kello 19.

Kohtalon voima on vahvasti läsnä myös Jäässä. Ulkosaaristoon sijoittuva tarina muistuttaa puitteiltaan hieman Myrskyluodon Maijaa: uskovainen nuori pariskunta, ankara saaristoluonto, sisäänpäin lämpiävä yhteisö, ”valkoinen kurittaja”, varomaton ihminen ja traaginen loppu.

Teatterissa tällaisessa tarinassa olisi ehkä varaa keskittyä nyansseihin. Ooppera taas ottaa kirjasta suuret linjat ja jättää lopun musiikin varaan. Kokonaisuuden voi katsoa onnistuneen kohtalaisesti jo silloin, jos suurin osa katsojista pysyy kärryillä. Varmuuden vuoksi rautalankaversio juonesta on präntätty käsiohjelmaan.

Tiedän, että Jaakko Kuusisto osaa säveltää kauniisti ja koskettavasti, mutta Jäässä hän oli päätynyt säveltämään erottuvia teemoja väistellen. Ehkä sellaiselta todella tuntuu saaristoon ensi kertaa tulevalta, joka ei vielä hahmota luonnon lainalaisuuksia.

Ensi-illan jälkeen en kuitenkaan osannut olla näkemästäni oikein mitään mieltä. Yritin lukea yleisön reaktioita. Osa tuntui hyrisevän tyytyväisenä, että olipa mukava kuulla vaihteeksi modernia oopperaa, jonka musiikki on suhteellisen ymmärrettävää. Sitten oli sitä yleisöä (erityisesti vasemmalla puolellani istunut pukumies), joka vilkuili jatkuvasti kelloaan. Tai sitä (oikealla puolellani istunut nainen), joka keskittyi vain hengittelemään hyvin vaivalloisesti.

Lahtelaisittain ilahduttavaa oli kuitenkin nähdä teatteri Vanhasta Jukosta tuttu Minja Koski oopperadebyytissään. Koski esittää tarinassa päähenkilön Petterin entistä sutturaa Hildaa. Hän ei tosin laula vaan yrittää riettaalla tanssillaan suistaa nuorta pappia jälleen paheen teille tämän suorittaessa pappistutkintoa Porvoossa. Soo soo.

Lehdistöltä Jää sai melko nuivan vastaanoton. Hesarin Hannu-Ilari Lampila paheksui librettoa, joka mystifioi hänen mielestään turhaan Lundbergin värikylläistä tekstiä.

Tästä olen kyllä eri mieltä. Mielestäni juuri tämä mystinen aines tekee Juhani Koiviston ”tynkälibreton” esittämisen arvoiseksi. Pekka Strangin salaperäinen postimies on aivan yliveto, kuin lautturi Kharon, joka yrittää ohjailla nuorta pappia saaristossa yli elämän ja kuoleman rauhattomien vesien. Pidän tästä ajatuksesta.

Kuusiston musiikin Lampila kuittasi yhdellä virkkeellä. Oman lehtemme Harri Kuusisaari oli monisanaisempi. Hän löysi oopperan sävelkielestä sekä Straussin uhkeutta että sibeliaanista synkistelyä, mutta:

”Musiikki kuvittaa ja värittää, kun sen pitäisi luoda omia tasoja.” Niin kai sitten.

Mutta lähtisinkö toiste? Tätä mietin, kun lapioin autoani keskellä yötä irti ”valkoisen kurittajan” kuristusotteesta Lahden asemalla.

Suuret tunteet kiehuivat, mutta mitään myyttisiä ulottuvuuksia siinä kokemuksessa ei ollut. Ehkä Petteristä tuntui samanlaiselta, kun hän oli sukeltanut tärkeän asiapaperisalkkunsa meren pohjasta ja tajusi, että ei enää jaksakaan vetää itseään jäälle: pelkkä typerys, joka luotti liikaa sattumaan ja omaan erinomaisuuteensa.

Minullahan ei tosin ollut varsinaista hengenhätää. Suurin huoleni oli, että saattaisin lapioida lumen ja jään ohella jotain olennaista irti autoni pohjasta. Petter odotti pelastajia turhaan hyisellä merellä, kunnes ei enää jaksanut. Hän oli muuten Ulla-Lena Lundbergin isä (oikealta nimeltään Pehr Lundberg), mikä tekee draaman vielä piirun verran koskettavammaksi.

Ja se vastaus: kyllä, saattaisin lähteäkin. Oopperassa tapahtuu vähän mutta tuntuu paljon. Se on taidemuoto, joka riisuu ihmisraukan säälimättä kohtalon poimittavaksi.

Mutta seuraavalla kerralla katson kyllä vähän tarkemmin, millaiseen monttuun autoni parkkeeraan.

Jää Kansallisoopperassa 9.3. asti.

Ilkka Kuosmanen
ilkka.kuosmanen@ess.fi
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi