Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Arvio

Ooppera-arvio: Jää haurastuu oopperana - konservatiivinen musiikki ei vangitse kuulijaa

Jää-oopperan lavastuksena on vaikuttava seinämän kokoinen kuva, joka korostaa kohtalokkuutta. Kuva: Stefan Bremer

Suomen kansallisooppera

Jää

Kantaesitys Suomen kansallisoopperassa 25.1.

Ulla-Lena Lundbergin suositun romaanin pohjalta tehtyä Jäätä mainostettiin Kansallisoopperan kauden tapauksena, mutta kantaesityksen jälkeen olo oli lähinnä mietteliäs. Miksi ooppera tuntuu jäävän kirjaan verrattuna niin lapsipuolen asemaan kaikesta visuaalisesta ja musiikillisesta komeudestaan huolimatta?

Kirjan voima on siinä tarkassa ja myötäelävässä realismissa sekä kielellisessä rikkaudessa, jolla Lundberg luonnehtii ulkosaariston ihmisten elämää. Hän pitää sihdissään niin yksilö- ja sosiaalipsykologian kuin laajemman kuvan luonnon armoilla elämisestä. Tapahtumaa on vähän, ja sekin on pääosin arkista.

Oopperassa tekstistä on jouduttu leikkaamaan 95 prosenttia, jotta musiikille jäisi tilaa. Juhani Koiviston libretto on ytimes ja sopii laulajien suuhun. Kuoron roolia kohtalon ja yhteisöllisyyden voimana on korostettu. Kyläläisten laulamat virret soivat melkein valmiiksi.

Miksi silti jää niin paljas tunne? Ikään kuin liha henkilöiden ympäriltä olisi poissa ja jäljellä vain juonentynkä. Vasta loppupuolen yllättävän katastrofin myötä tunnelma alkaa tihentyä. Sitä ennen elämä pyöri kuvaelmallisena eikä kovinkaan kiinnostavana tai koskettavana.

Ooppera ei ole realistinen taidemuoto, vaan sen voima on alitajuisen ja myyttisen esiin tuomisessa. Sitä on tässäkin tuotannossa yritetty korostaa, mutta miksi se ei tunnu riittävän tekstin aukkojen korvaajana?

Aloitetaan musiikista. Odotin siltä ennen muuta jylhää saaristolaisluonnon kuvausta sekä meren mahdollisuuksien ja pelottavien vaarojen symbolista nivomista ihmiskohtaloihin.

Säveltäjä Jaakko Kuusisto tuntee ulkosaaristossa oleskelleena aihepiirin. Alkusoitossa meri velloo orkesterissa uhkaavin dissonanssein, hieman samaan tapaan kuin Sibeliuksen Myrsky-musiikissa. Kuoro tekee jo aluksi selväksi, että huonostihan tässä tulee käymään – ehkä vähän liiankin alleviivatusti, sillä kirjan voima oli synkkien virtojen vaivihkaisuudessa.

Heti tulevat esiin Kuusiston kiistattomat taidot orkestroijana. Kun päästään kyläläisten arkeen, ilme kuitenkin arkipäiväistyy. Musiikissa on paitsi Sibeliusta myös Richard Straussin uhkeutta, suomalaiskansallista reippautta ja synkistelyä. Temaattista käsittelyä on, mutta ei kovin sitovasti eikä jännittävästi toteutettuna.

Kaiken miinuspuolena on yllätyksettömyys ja ennalta-arvattavuus. Kuin kuuntelisi suomalaisen oopperan ensyklopediaa musikaalirytmeillä ja elokuvamusiikin soinneilla terästettynä ja makeutettuna. Musiikki kuvittaa ja värittää, kun sen pitäisi luoda omia tasoja.

Myyttistä puolta on yritetty korostaa kohtauksissa, joissa ollaan veneessä näynomaista tietoa omaavan Antonin (Pekka Strang) kanssa. Tällöin musiikkiakin etäännytetään elektronisesti. Meren uhka -tematiikka palaa orkesterissa aina silloin tällöin, luoden jylhiä tehoja yhdessä Kati Lukan lavastamien merimaisemien kanssa. Toimiva idea Lukalta on myös seinämäksi nostettava, synkeä jääelementti, joka korostaa kohtalokkuutta.

Musiikki tekee silti konservatiivisen vaikutelman. Lauleskellaan kallioilla, tanssitaan juhannustansseja, veisataan tuttua jouluvirttä. Näin saa olla – en ole vaatimassa kokeellista otetta tällaiseen aiheeseen, mutta yleismiellyttävyydessään musiikki ei myöskään vangitse, eivätkä melodiat jää mieleen.

Suurin ongelma on, että typistetyssä libretossa henkilökuvaus ei saa imua alleen. Esimerkiksi kirjassa niin koskettava, lapsensa Venäjälle kadottanut Irina Gyllen kutistuu marisevaksi tädiksi, jonka aariat tuntuvat irrallisilta – eikä vika ollut hienosti laulaneen Jenny Carlstedtin.

Kirkkoherran vaimon Mona Kummelin pitäisi olla oopperan ristiriitaisin hahmo äksyssä tiukkapipoisuudessaan, mutta nyt luonnekuva ei pääse piirtymään kuin vasta lopussa, jossa miehensä menettäneen naisparan estoisuus saa Marjukka Tepposelta eläytyvän tulkinnan.

Ville Rusanen esittää Petter Kummelia valovoimaisesti ja vivahteikkaasti. Hän on selvästikin avarakatseinen hengen mies. Henkilögalleria on laaja – rooleja on yli 20, mutta suurin osa heistä jää seisoskelijoiksi. Anna Kelon ohjaus on seisahtunutta ja ikävystyttävää. Paikoin tuntuu kuin katsoisi harrastajateatteriesitystä.

Marja Uusitalon epookkipuvustus miellyttää silmää, mutta salaperäisiä opastajia ilmentävät tanssijat jäävät Ari Nummisen mitäänsanomattomassa koreografiassa lähinnä statisteiksi. Säveltäjän johtama orkesteri soitti värikylläisesti.

Libretto: Juhani Koivisto. Sävellys ja musiikinjohto: Jaakko Kuusisto. Ohjaus: Anna Kelo. Lavastus: Kati Lukka. Puvustus: Marja Uusitalo. Päärooleissa: Ville Rusanen, Marjukka Tepponen, Jenny Carlstedt, Pekka Strang.

Harri Kuusisaari
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Aiheet:

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi