Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Arvio

Teatteriarvio: Hanna Kirjavaisen vaikuttava dramatisointi kirkastaa Antti Tuurin Ikitie-romaanin aatteellisen ytimen Lahden kaupunginteatterissa

Kullervo (Henri Tuominen, oik.) yrittää kiihdyttää Jussia (Jori Halttunen) vihaan, katkeruuteen ja kostoon. Kuva: Lauri Rotko

Lahden kaupunginteatteri

Ikitie

Kantaesitys Juhani-näyttämöllä 23.1.

Lahden kaupunginteatteri onnistuu irrottamaan komean draaman Antti Tuurin Ikitie-kirjasta. Suurelle näyttämölle luodaan eräänlainen ajatushautomo, joka tutkii hyvän ihmisen ideaalia ja rauhanaatteen mahdottomuutta 1930-luvun Neuvostoliitossa Jussi Ketolan tarinan kautta.

Tuurin luoma hahmo laventaa mielenkiintoisella tavalla perisuomalaista käsitystä ”tolkun” ihmisestä. Jussissa on paljon samaa kuin Väinö Linnan Pohjantähti-kirjojen torpparissa Jussi Koskelassa. Hän on uuttera ja taitava työmies, joka karttelee kaikenlaisia eleitä, ismejä ja sitoumuksia. Työ rakentaa työmiehen onnen, ja perhe riittää sen manifestaatioksi.

Mutta toisin kuin omiin oloihinsa vetäytynyt Koskelan raivaajasankari, Jussi Ketola on lähtenyt etsimään leveämpää leipää maailmalta. Siksi hän joutuu historian nielaisemaksi.

Kullervo vaanii meistä jokaista

Hanna Kirjavaisen dramatisointi hyödyntää Juhani-näyttämön koneistoa monipuolisesti aina niin sanottua palorautaa myöten. Tuurin kirjasta on löytynyt yllättävän paljon koomisiakin sävyjä. Huuliharppu soi, tanssijalka vipattaa ja leveälierinen lännenhattu luisuu takaraivolle, kun Pohjois-Amerikasta Karjalaan muuttaneet suomalaissiirtolaiset rakentavat itselleen parempaa tulevaisuutta Hopea-kommuunissa. Sosialismin ohella heidän johtotähtenään on vankka kristinusko.

Jussiin näyttämötoteutus säilyttää pienen etäisyyden. Pohjanmaalta Neuvostoliittoon muilutettavan miehen tarina antaisi mahdollisuuksia vaikka minkälaisiin emootiovyörytyksiin, sillä Jussin tielle osuu kosolti vääryyksiä ja vähän rakkauttakin. Kirjavaisen ohjaus ei riisu Jussilta marttyyrin kruunua mutta ei toisaalta kiillotakaan sitä, minkä voi katsoa kumartavan Tuurin alkuperäistekstin neutraalia yleisilmettä.

Tavallaan meistä jokainen kohtaa joka päivä Jussin valinnan.

Näyttämöversion mielenkiintoisin keksintö on Kullervon hahmo, joka kulkee tarinassa Jussin rinnalla alusta loppuun. Kullervo on Jussin kiusaaja, musta enkeli ja samalla eräänlainen seremoniamestari Stalinin mielipuolisessa valtakoneistossa. Hän yrittää horjuttaa ylimaallisen hyvältä vaikuttavaa Jussia jatkuvasti koston, katkeruuden ja vihan tielle.

Tämä myyttisen tason korostaminen rakentaa Kirjavaisen versiolle vahvan perustan itsenäisenä taideteoksena. Se tuo myös tarinan lähemmäs katsojaa. Tavallaan meistä jokainen kohtaa joka päivä Jussin valinnan: annammeko periksi Kullervon kaunaisuudelle vai etsimmekö sijaa laupeudelle ja armonannolle.

Kullervon myötä asettuu samalla kyseenalaiseksi se, onko Jussi suurin idealisti kaikista vai pelkkä ajopuu, jolla ei ole mielipiteitä lainkaan. Tuurin kirja tuntuisi kallistuvan jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle, sillä Jussi on nähnyt idealismin johtavan toistuvasti tilanteeseen, jossa ihminen väittää kirkkain silmin mustaa valkoiseksi. Kirjavaisen dramatisointi taas antaa olettaa ensimmäistä, sillä Kullervoa vastaan taistellessaan Jussi joutuu lopulta ottamaan aktiivisen roolin omien ajatustensa keskellä.

Kirjavaisen perusvarma ohjaus etenee vaivattomasti eikä pitkästytä, vaikka ilta venyy melkein kolmituntiseksi. Vapauttava loppuratkaisu tuntuu kuitenkin tupsahtavan turhan valmiina ja hieman sekavanakin Jussin syliin.

Pohjanmaalta muilutettu Jussi Ketola (Jori Halttunen, kesk.) tupsahtaa viattomana kuin Jeesus-lapsi Neuvosto-Karjalaan, jossa ihmiset yllytetään ilmiantamaan toisiaan. Kuva: Lauri Rotko

Idealistit utopiaa rakentamassa

Pekka Korpiniityn lavastus sisältää erinäisiä hirsirakennuksen nurkkia ja tiilikasoja. Rakenteet paljaaksi jättävä ylöspano korostaa käsitystä siirtolaisten maailman keskeneräisyydestä: on tilaa jos jonkinlaisille kokeiluille ja ratkaisumalleille.

Lavastus vähän naureskeleekin idealistien naiiville sinisilmäisyydelle: kun pitäisi rakentaa lehmille navetta, syntyykin ihmeellinen himmeli, joka ei palvele oikein mitään tarkoitusta. Unelmat alkavat kuitenkin horjua vasta, kun koppiautot ajavat pihaan ja ensimmäinen laukaus kajahtaa.

Jori Halttunen tekee Jussina vakuuttavaa työtä. Rooli on raastava, mutta Halttunen ei sitä turhaan paisuttele. Hän on tyyni ja tasainen perheenisä, jonka korkea moraali sortuu sekavaksi epätoivoksi vasta loppumetreillä, kun kaikki ihmisarvon rippeetkin on riisuttu. Kimeän tekonaurun omaksunut Henri Tuominen on puolestaan todella ärsyttävä Kullervona, mikä lienee ollut ohjaajan tarkoituskin.

Jussin arkkivihollista Kallosta näyttelee kivikasvoinen Aki Raiskio. Paholaisen asianajajan niskalenkki Jussista ei lipsu, mutta toisaalta hän pelastaa Jussin tarinan loppumetreillä teloitukselta. Hahmo jää pienoiseksi mysteeriksi, sillä hänen taustojaan ei avata lainkaan.

Saana Hyvärinen säteilee lämpöä Jussin Irina-vaimona, joka yrittää viimeiseen asti uskoa neuvostojärjestelmän oikeudenmukaisuuteen. Nautiskelin myös Raisa Vattulaisen Ellasta: katkera vanhapiika tappaa kaikenlaiset intohimot pelkällä katseellaan. Vastapainoksi Vattulainen on saanut näyteltäväkseen Jussia koti-Suomessa odottavan Sofia Ketolan puhtoisen roolin.

Sami Järvisen äänimaisemat ja Jyri Suomisen valosuunnittelu värittävät onnistuneesti kuvaa sympaattisesta Hopea-yhteisöstä, joka törmää kasvottoman väkivaltakoneiston kylmään kouraan kuin lammaslauma, tunnetuin seurauksin.

Ilkka Kuosmanen
ilkka.kuosmanen@ess.fi
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi