Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Arvio

Näyttelyarvio: Uuden Kipinän näyttelyt antavat tilaa tarinoille

Kipinässä on esillä valokuvaaja Antti Sepposen kuvia, kuten Sevettijärventie. Kuva: Antti Sepponen

Galleria Uusi Kipinä

Hannu Leimu, Leena Halonen, Antti Sepponen & Jonne Heinonen, Iitta Pieti

Avoinna 25.11. asti

Antti Sepposen ja Jonne Heinosen näyttelyssä valokuvat on ripoteltu seinille ikään kuin sattumanvaraisesti. Niitä ei ole nimetty, eikä yksittäisen kuvan vierestä käy ilmi, kumpi kuvaajista on ollut asialla. Asetelmallisuus puuttuu. Kukaan ei pahemmin poseeraa, ja arkisetkin väläykset on kelpuutettu joukkoon. Toisaalta mukana on outoja aiheita surrealismin hengessä.

Intiimit tilanteet yhdessä etäännyttävän kerronnan kanssa saa kuvien katsomisen tuntumaan siltä kuin selaisin jonkun tuntemattoman kotialbumia. Olo on ulkopuolinen ja kiusallinen. Samalla uteliaisuus herää.

Alan etsiä kuvista yhteyksiä, joiden varaan rakentaa tarinaa. Näinhän muistikin toimii. Häilyvistä pätkistä koostuu alati muotoutuva neulos, jossa punainen lanka saattaa välillä katketa.

Aina ei ole oleellista, näkeekö tai muistaako oikein. Oleellista on, jos nähdyllä tai muistetulla on nykyhetken kannalta merkitystä. Iitta Pietin installaatio on niin hämärässä huoneessa, että kestää aikansa ennen kuin näkee yhtään mitään. Installaatioon liitetyn tarinan perusteella hämärän keskeltä vähitellen erottuva eläin on kettu. Eläin on kuitenkin vaalea ja isokorvainen. Häntä ja jalat ovat hurjan pitkät. Arvoituksellinen otus vangitsee katseen.

Leena Halonen, Nukahdettuani, akryyli, vinyyli kankaalle, 2018.

Abstrakteja sommitelmia

Leena Halosen maalauksia voi luonnehtia abstrakteiksi sommitelmiksi, joissa värikentät suhteutuvat toisiinsa. Pääosaa näyttelee soikea muoto, jonka väri, koko ja sijainti vaihtelevat. Alan seurata tätä muodonmuutosta ja soikion suhdetta ympäristöönsä.

Riippumatta taiteilijan tarkoitusperistä kohtaan soikiossa hahmon, jonka tunnetila kuvastuu maalauksista. Välillä soikio on vahva ja esillä, välillä läpikuultava ja vetäytynyt. Avoimuus ja sulkeutuneisuus vuorottelevat.

Halosen teoksista Kuljettuani on ehdottomasti kiinnostavin. Maalikerrokset eivät ole pelkkää pintaa vaan myös syvyyksiä ja suuntia. Siinä soikio kulkee punaisen portin läpi huolettomasti. Kaikki raskas on jäänyt syrjään.

Iitta Pieti, Jäi usva, installaatio 2017.

Myös Hannu Leimun maalauksista on houkuttelevaa kehitellä tarinoita. Keskeisintä on kuitenkin pelimaailman estetiikan ja pehmeämmän realismin rinnastaminen toisiinsa.

Pelimaailmassa katse kohdistuu usein viholliseen. Nyt huomio on pelaajassa tai pelin uhrissa, joka olemuksellaan osoittaa haavoittuvuutensa.

Kuolema saattaa kiihdyttää pelaajan uuteen kierrokseen, mutta pelimaailman ulkopuolella pysäyttää täysin. Vai käykö niin, että arkiset tunteet jäävät vaisuina sivuun, kun pelaaminen koukuttaa? Pelottava ajatus.

Outi Finni
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Aiheet:

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi