Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Arvio

Kissani Jugoslavia on vahva tarina ulkopuolisuudesta

Teatteriarvio: Kansallisteatterin näyttelijät loistavat Kissani Jugoslaviassa.

Toni Harjajärvi esittää Kosovosta Suomeen muuttanutta Bekimiä Kansallisteatterin näytelmässä. Kuva: Tommi Mattila

Kansallisteatteri
Kissani Jugoslavia
Kantaesitys Willensaunassa 16.11.

 

Pajtim Statovcin rikkaassa esikoisromaanissa kissasta on moneksi. Yksi on polvillaan sen itsevarmuuden edessä, toiselle se on likainen elukka. Kerrotaanpa myös vuosikymmenien takaisesta perinteestä, jonka mukaan tuoreet kosovolaisaviomiehet tappoivat kissoja vaimojensa edessä osoittaakseen ylivaltaansa.

Kissan ympärille rakennettu monimerkityksellinen symboliikka on kutkuttavaa niin kirjassa kuin tuoreessa näyttämöversiossakin.

Pikkupojasta saakka Suomessa asunutta Bekimiä (Toni Harjajärvi) kalvaa ulkopuolisuuden tunne. Kanssaihmiset löytävät keskinäisen rytmin, Bekimistä kaikki tuntuu turhanpäiväiseltä. Bekim yrittää saada otteen elämästään hankkimalla lemmikikseen vakiopainajaistensa kohteen, valtavan käärmeen.

Sitten klubilta tarttuu mukaan viehättävä Kissa (Ville Tiihonen), joka asettuu taloksi. Kaikessa viehättävyydessään Kissa on tuholainen, joka on tullut hajottamaan ja hallitsemaan.

Äiti Emine (Sari Puumalainen) kerii auki Kosovon maaseudulta alkaneen elämäntarinansa. Eminen elämää hallitsee avioliitto despoottimaisen Bajramin (Petri Liski) kanssa, Jugoslavian hajoaminen ja etääntyminen omista lapsista. Poikansa tavoin Emine tekee tiliä mihinkään kuulumattomuutensa kanssa.

Intensiivisesti näyttelevä Toni Harjajärvi on loistava herkän ja syvällisen Bekimin roolissa. Virtuoosimainen Ville Tiihonen heittäytyy narsistis-sadistiseksi kissaksi tavalla, joka ei hevin unohdu. Kuningasboakin (Petri Liski) saa teatterin lavalla sanat suuhunsa, kun taas Liskin toiselta roolihahmolta Bajramilta ne viedään käytännössä kokonaan.

Toni Harjajärvi esittää Kosovosta Suomeen muuttanutta Bekimiä. Ville Tiihonen on hänen Kissansa. Kuva: Tommi Mattila

Sari Puumalainen kannattelee vaativia monologikohtauksiaan niin upeasti, että on jopa pienoinen pettymys, kun monologimuotoisuus riisutaan pois toisella puoliajalla.

Eva Buchwaldin dramatisointi on taitavin sormin kudottu. Varsinkin ensimmäisen puoliajan seesteinen kerronta tukee vaikuttavasti mystistä tunnelmaa. Toisella puoliskolla leikkaukset villiintyvät. Tarinan eheys säilyy, mutta yleistunnelma muuttuu hätäisemmäksi. Ohjaaja Johanna Freundlich on saanut aikaan hiotun kokonaisuuden.

Vain tietynlainen kuvittaminen tuntuu paikoin päälleliimatulta. Esimerkiksi silloin, kun Bajram vetää sukkahousut päähänsä Eminen kertoessa tämän alkaneen tehdä ”keikkatöitä”.

Teos tarkastelee erillisyyden kokemuksia monipuolisesti. Se tuo myös lohtua osoittamalla, että etäältä voi päästä lähemmäs. Irrallinenkin voi saada pienestä kiinni ja kesyttää kissansa, mitä ikinä se kenellekin merkitseekin.

Anu Puska
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 7,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
7,90€

Oletko jo tilaaja?

Asiasanat:

Kommentit comments
Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi