Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Teatteriarvio: Surun erilleen ajava voima piirtyy koskettavasti esiin Hiljaista musiikkia -näytelmässä

Hiljaista musiikkia -näytelmä kertoo lapsen kuoleman synnyttämästä surusta. Kuvassa näyttelijät Liisa Vuori ja Teemu Palosaari. Kuva: Katja Luoma

Lahden kaupunginteatteri
Hiljaista musiikkia
Ensi-ilta 3.10. Eero-näyttämöllä

Lahden kaupunginteatterin Eero-näyttämöllä surun paino tuntuu heti ensimmäisestä kuvasta lähtien. On ikkunaverhojen takana häilyvä koti, mustiin pukeutunut aviopari ja valkoisista kukista sidottu kimppu.

Tämä on koti, jossa surraan kuollutta lasta.

Ruotsalaisen näytelmäkirjailijan Lars Norénin Hiljaista musiikkia on tarina pareista, jotka yrittävät selvitä suruista suurimmasta, lapsen menettämisestä. Norénin tapa käsitellä surua on yllättävä. Nyt ei peratakaan menetyksen syitä tai etsitä syyllisiä myrkyllisillä hyökkäyksillä. Näytelmä on raskas, mutta ei ahdistava.

Norén tekee tarkkanäköisiä havaintoja surusta. Suru saa monenlaiset kasvot: yksi musertuu täysin, toinen muuttuu puhumattomaksi. Läheisten vaikeus löytää lohduttavia sanoja piirtyy esiin tunnistettavasti, samoin ulkopuolisuuden tunne: surevien kanssa oleminen ei sekään ole helppoa. Suru ajaa erilleen.

Norénin teksti ja Jarno Kuosan ohjaus pitävät tunnelman tiheänä, mutta hienovaraisena. Kierroksia ei kasvateta raadollisuuksilla. Sen sijaan, että surevat hahmot vietäisiin äärirajoille, he vellovat tilassa ja ajassa kuin ääriviivansa kadottaneina. Menetyksen jälkeen jäljellä on vain tyhjyyttä, pysähtyneisyyttä ja näköalattomuutta.

Vaikka näytelmän katse ihmiseen on yllättävän suopea, se ei kuitenkaan vähennä tarinan raskautta. Puolitoistatuntinen on hyvin intensiivinen ja nostaa palan kurkkuun.

Ehkä juuri siksi jokaiseen huvitusta herättävään lausahdukseen haluaa tarttua kuin pelastusrenkaaseen. Tapa, jolla kärsivät hahmot pitävät kiinni hyvistä tavoista ja sosiaalisen kanssakäymisen säännöistä luo erikoislaatuisen latauksen. Liikutuksen läpi naurattaa, miten hahmot jauhavat tyhjiä sanoja ruokaresepteistä ja syömisen tärkeydestä.

Merkityksetön ja merkityksellinen puhe risteävät Norénin tekstissä kaiken aikaa.

Tarina etenee niukin elein, mutta tarjoaa myös juonenkäänteitä. Lopussa intensiivisyys purkautuu ja tarina avautuu kohti tulevaa. Nykyhetken ja menneen tuominen yhtä aikaa näyttämölle ei kaikilta osin puhuttele. Ratkaisu jättää miettimään, olisiko mennyttä tarvinnut kuvittaa lainkaan.

Eero-näyttämö istuu hyvin intiimin näytelmän tarpeisiin. Tiina Hauta-ahon pelkistetty lavastus ja tilan avaruus resonoivat hahmojen tuntemaa tyhjyyttä. Kodissa kaikki on ikään kuin paikallaan, mutta mikään ei tunnu miltään. Kotoisuus loistaa poissaolollaan.

Kovan ja pehmeän vaihtelu valoissa ja äänissä toimii, ja musiikki antaa aikaa ajatella.

Näyttelijät Saana Hyvärinen, Mikko Pörhölä, Teemu Palosaari ja Liisa Vuori tekevät ison urakan. Tekstin vähäeleisyyden vuoksi tunnelma on tärkeä, ja läsnäolon luomisessa ja pitämisessä näyttelijät todella onnistuvat. Puhumattomuudesta ja tunteiden pidättelystä syntyvä jännite välittyy.

Saana Hyvärinen näyttelee lapsensa menettäneen Johannan roolin vavahduttavasti.

Millamari Uotila
millamari.uotila@ess.fi
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi