Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Arvio

Ooppera-arvio: Iiro Rantalan Pikaparantola on pitkitetty sketsi ja taitava tyylilajien pastissi

Markus Nykänen ja Johanna Rusanen-Kartano laulavat Pikaparantolassa. Kuva: Minna Hatinen

Suomen kansallisooppera

Pikaparantola

Iiro Rantala, musiikki

Minna Lindgren, libretto

Tekstistä näkyy, miten hyvin Lindgren tuntee oopperan historian.

Maria Sid, ohjaus

Kalle Kuusava, kapellimestari

Kantaesitys Alminsalissa 27.9.

Jazzmuusikko Iiro Rantala ja toimittaja-kirjailija Minna Lindgren ovat molemmat armoitettuja huumorin taitajia, joten heidän yhteinen oopperansa Pikaparantola herätti heti alkuun odotuksia illasta, jonka aikana saa tikahtua nauruun.

Olo ensi-illan jälkeen oli kuitenkin hämmentynyt. Minua ei naurattanut paljoakaan. No, miksi pitäisi, kun aihepiirinä ovat hyvinvointiyhteiskunnan pahoinvoinnit, erilaiset addiktiot ja häpeät liikalihavuudesta nettiriippuvuuteen, jotka luovat markkinaraon huijaritohtoreille.

Pikaparantola onkin vakava komedia. Lindgrenin tekstissä aikamme sairaudet muuttuvat huvittavan teennäisistä oikeiksi. Itse kukin saa tunnistaa parantolaan pikakuuria hakemaan tulevista ihmisistä kiusallisen tutuilta tuntuvia piirteitä.

Jopa kuolema kurkistaa nurkan takana, mutta toki vain tohtorin yrityksenä valaa potilaisiinsa uskoa prosessin tarpeellisuuteen. Näkökulma terveysyritysten moraaliin ei ole mairitteleva: ”Turhaa ei ole mikään millä minä rikastun”, tohtori laulaa.

Ongelmia riittää

Identiteettiongelmia riittää. Tenori jumiutuu sosiaaliseen mediaan samalla kun sopraano keskittyy peilikuvaansa, ja lopulta kumpikaan ei tunnista toisiaan. Sopraanon aviomies taas on valinnut etähoidon nettiyhteyden välityksellä: ”Oon ihan muu miksi mua luullaan”, hän laulaa ja yrittää päästä kaapista ulos. Kyyninen respaneiti tunnustaa perisairautensa eli yksinäisyyden.

Loppu on lakoninen: ihmiset huomaavat, ettei heissä mitään vikaa ollutkaan. Pieleen menee tämä liikeidea, mutta respaneidillä on jo uusi: tekohemmotteluhoitola yli- ja seurakoirille.

Oopperan toinen taso on lajityyppi sinänsä. Lindgrenin tekstistä näkyy, miten hyvin hän tuntee oopperan historian aarioiden ja ensemblekohtausten rakennetta ja aihepiirejä myöten. Nappiin osuu esimerkiksi sopraanon aaria, jonka alkujaksossa hän suree ylipainoaan ja virtuoosisessa jälkiosassa riemuitsee syömisen ihanuudesta.

Ihmissuhteet menevät sotkuun, ja yhtyekohtauksissa kaikki laulavat omiaan. Figaron häiden loppua mukailevassa finaalissa juoksennellaan naamioituneina puutarhassa.

Riemastuttavia oivalluksia

Tyylipastissin luonnetta korostaa se, että Iiro Rantala kulkee musiikissaan suoraan menneiden aikojen säveltäjien vanavedessä. Kyse ei ole parodiasta, vaan Rantala suoltaa romanttista melodiaa ja vokaalitaituruutta täynnä olevaa tekstuuria.

Hyviä oivalluksia riittää, ja Rantala liikkuu klassisten muotojen, eleiden ja affektien parissa kuin unissakävelijä. On koloratuurihulluuksia, pateettisia purkauksia ja loputtomasti jatkuvia lemmenduettoja. Joskus vilahtaa Stravinskyn uusklassismi.

Rossinilta tutut itseironiset peilailut olisi voinut viedä pidemmälle ja ylipäätään lähteä enemmän omasta sävelkielestä ja pelata etäännytyksillä. Nyt musiikki tekee hieman tasapaksun ja ambivalentin vaikutelman siitä huolimatta, että se liikkuu tyyleistä toiseen. Tästä johtuen ooppera alkaa muistuttaa pitkitettyä sketsiä.

Kansallisooppera on kuitenkin satsannut tuotantoon kunnolla. Maria Sidin ohjaus taiteilee onnistuneesti ironian ja vakavuuden välillä. Anna Kontekin puvut ovat arkisia, ja lavastus koostuu laatikoista, joiden sisällä Joonas Tikkasen valo- ja videomaailma vakuuttaa.

Johanna Rusanen turhamaisena Sopraanona ja Päivi Nisula napakkana Respana ottavat hahmoistaan kaiken irti niin laulullisesti kuin näyttämöllisesti. Hannu Niemelä tekee Parantajasta synkeän kyynisen. Markus Nykänen on romanttisen tenorin perikuva, ja Waltteri Torikka kärvistelee aviomiehen häpeän tunteissa raastavasti.

Kalle Kuusavan johtama orkesteri soittaa kautta illan luontevasti ja menevästi – soitosta kuulee, että tämä tyyli on muusikkojen perusleipää.

Esitys vierailee 9.10. Turussa, 24. ja 25.10. Oulussa ja 1.11. Kuopiossa.

Harri Kuusisaari
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Asiasanat

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi