Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Amanda Palo teki omakohtaisen monologin raiskauksesta ja mielenterveysongelmista: "Taidetta ei voi tehdä enää vain valkoisille heteromiehille"

Tampereen Teatterikesään kuuluva Kilari-teos syntyi, kun Amanda Palo väsyi tuntemaan itsensä väkivallan uhriksi. Elokuvissa ei pitäisi näyttää hänen mielestään raiskauskohtauksia, koska taiteella on vastuu.

Amanda Palon omakohtaiseen monologiin on käytetty myös lääkärinlausuntoja ja poliisikuulusteluja. Kuva: Samuli Laine

Facebookin postilaatikko alkoi täyttyä vieraiden miesten yksityisviesteistä.

”Sä olet vain pannut miesten kanssa ja nyt puhut raiskauksesta.”

”Kai sä tiedät, että me kaikki tiedetään, että sä olet lutka.”

Näyttelijä Amanda Palo, 28, teki omaelämäkerrallisen monologin siitä, kun hänet raiskattiin kahdeksan vuotta sitten baari-illan jälkeen. Vihapostia alkoi tulla, kun Me Naiset kirjoitti 2.8. Palon kokemuksesta jutun, jota myös muut mediat lainasivat.

Palo puhui viesteistä muiden näyttelijöiden ja taiteilijoiden kanssa.

– Heidän kokemuksensa on sama. Että jos nainen avaa suunsa tällaisissa asioissa, niin ei olisi pitänyt, Palo sanoo.

Tulevaisuus näytti liian pitkältä ja synkältä

Palon esikoismonologi Kilari esitettiin Tampereen Teatterikesässä perjantaina. Esityksen on ohjannut Palon sisko, teatteriohjaaja ja sukupuolentutkija Olga Palo.

Kilari kertoo siitä, mitä tapahtui sen jälkeen, kun Palo heräsi 20-vuotiaana kolmen miehen luota vieraasta asunnosta. Omakohtaisen tekstin lisäksi teoksessa käytetään poliisikuulusteluja ja lääkärinlausuntoja.

Kilarissa käsitellään lisäksi Palon unta, jota hän näki melkein joka yö raiskauksen jälkeen. Unessa Palo pelkäsi tulevansa hulluksi. Että hän sekoaisi ja kaikki muu lakkaisi olemasta.

Palo sanoo olleensa aina ihminen, jolla on asiat ulkoisesti hyvin. Pärjää, sosialisoi muiden kanssa, hymyilee ja nauraa. Tekee paljon juttuja. Jos hänestä ei joskus kuulunut hetkeen, se meni kiireen piikkiin. Ulospäin varmaan näyttikin, että minulla oli kaikki hyvin, Palo sanoo.

– En kokenut sellaista onnea, jota näin muilla. Tulevaisuus näytti liian pitkältä ja mustalta. Mietin, miten ihmiset oikein jaksavat olla täällä.

Palo ei ymmärtänyt, mistä masennus johtuu.

– Olin kieltänyt raiskauksen täysin.

Raiskauskohtauksien takana väkivaltafantasia

Loppukeväällä 2016 Palo vietiin sairaalaan. Takana oli pitkäaikainen väsymys.

– Lopulta aivot vain luovuttivat. En enää jaksanut, ja menetin hetkeksi todellisuudentajuni.

Sairaalaan päätymisen jälkeen Palo aloitti terapian. Hän oli mennyt kriisiterapiaan jo aiemmin, nopeasti raiskauksen jälkeen, mutta jätti sen ensimmäisen kerran jälkeen kesken.

– Avun saaminen oli kiinni siitä, että olin valmis myöntämään sen, mitä oli tapahtunut.

Samana syksynä Palo alkoi kirjoittaa Kilaria. Silloin iski vahva päättäväisyys. Kirjoittaminen on ollut Palolle aina luonteva tapa purkaa omaa oloa.

– Olin kyllästynyt olemaan surullinen ja ahdistunut, vieras omassa kehossani. En jaksanut olla enää vain väkivallan uhri. Halusin olla toimija ja tekijä, joka ottaa valtaa.

Kirjoittamalla omasta kokemuksestaan Palo toivoi myös auttavansa muita. Raiskausten käsitteleminen taiteessa on hänen mielestään seksualisoitunut.

– Nainen on uhri ja mies on sankari. En voinut samastua siihen.

Kilarissa käytetään esimerkkeinä elokuvia Irreversible – syntiset ja Girl with the Dragon Tattoo.

– Niistä tulee sellainen olo, että katsokaa tätä raakaa väkivaltaa. Taustalla on kummallinen miesten rakentama väkivaltafantasia. Kukaan raiskauksen kokenut ei saa niistä mitään apua.

Taide on ollut liian mieskeskeistä, sanoo Amanda Palo. Kuva on Kilari-teoksesta.

"En voi kutsua tätä selviytymistarinaksi"

Palolle ja hänen siskolleen oli tärkeää, ettei raiskausta esitetä Kilarissa millään tavalla. Taide ei vain heijastele todellisuutta, vaan se myös muokkaa sitä, Palo sanoo.

– Niin kauan, kun naisen raiskaaminen kuuluu kuvastossa normiin, sitä tapahtuu. Taiteella on vastuu. Voimme näyttää sellaisen maailman, jota ei ole.

Toistuva painajainen hulluksi tulemisesta loppui, kun Kilari sai ensi-iltansa marraskuussa. Jos Palo vertaa omaa oloaan kahden vuoden takaiseen, on muutos suuri. Siihen on auttanut läheisten tuki ja toimiva terapia.

– Päästin jostain asiasta irti, mutta en voi kuitenkaan kutsua tätä selviytymistarinaksi.

Siskonsa kanssa hän on usein pohtinut sitä, kuinka ihmisillä on tarve kuulla sankaritarinoita ja onnellisia loppuja. Tällaisissa kohtaloissa niin käy kuitenkin harvoin, Palo sanoo.

– Vaikka kävisin kuinka paljon terapiassa ja käsittelisin tapahtunutta itse tai taiteen keinoin, tulee se pysymään aina kehossani ja mielessäni. En ole täysin parantunut. Mietin välillä vieläkin, että olen perusluonteeltani onneton ihminen.

Nyt hän näkee kuitenkin itsessään muutakin kuin raiskauksen uhrin.

– En enää keskity omiin haavoihini. Haluan muuttaa asioista maailmassa, enkä vain itsessäni.

Taide on ollut liian mieskeskeistä

Kun me too -kampanja valtasi sosiaalisen median viime lokakuussa, Palo oli harjoittelemassa Kilaria siskonsa kanssa.

– Se oli tosi outoa. Asiat tapahtuvat kai syystäkin samaan aikaan. Luulen, että oloni olisi ollut ensi-illassa yksinäisempi ilman sitä.

Tampereen Teatterikesässä seksuaalista väkivaltaa käsiteltiin Kilarin lisäksi Samira Elagozin Cock, cock…Who’s there? -teoksessa. Esitys kertoo ajasta sen jälkeen, kun Elagozin seurustelukumppani raiskasi hänet. Sukupuoleen liittyvää vallankäyttöä tutkii myös Teatterikesässä kantaesityksen saanut Ruusu Haarlan ja Julia Lappalaisen Turkka kuolee, joka romuttaa Jouko Turkan maskuliinista neromyyttiä. Laura Gustafssonin käsikirjoittama Kikka Fun Club kertoo siitä, miksei laulaja Kikka saanut olla sellainen kuin halusi.

Palon mielestä on hienoa, että nyt näytetään sellaisia maailmoja ja todellisuuksia, joita emme ole tottuneet näkemään.

– Taideteollisuus on ollut todella mieskeskeistä, joten tehdäänpä toisinpäin. Niin kuin Olga sanoi harjoituksissa 'let’s make women human again'.

Suu pitää avata, että asiat voivat muuttua

Tunnettuun teatterisukuun kuuluva Palo toivoo, ettei pinnalla ole vain jokin feministinen trendi, hittijuttu, jonka jälkeen palataan taas vanhoihin raameihin. Feministisen teoksen ei pitäisi olla teatterin ohjelmassa jokin uusi, kiinnostava erikoisjuttu. Sen pitäisi olla jatkuva tapa olla ja tehdä, Palo sanoo.

– Ei voi olla enää niin, että taidetta tehdään vain valkoisille heteromiehille.

Saamansa vihapostit Palo poisti Facebookin postilaatikosta heti. Suu pitää avata, vaikkeivät kaikki siitä pitäisi.

– Eihän mikään muuten ikinä muutu.

Amanda Palon Kilari Tampereen Teatterikesässä 11.8. ja Lainsuojattomat-festivaalilla Porissa 4.9.

Eveliina Mäntylä
eveliina.mantyla@ess.fi
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 7,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
7,90€

Oletko jo tilaaja?

Kommentit comments
Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi