Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Lp-levy täyttää 70 vuotta – tiedätkö, kenen musiikkia oli ensimmäisellä pop-lp:llä tai miksi levyt olivat värillisiä? Tutkija Matti Turunen vastaa

Kun muut pitävät tupakkataukoja, historiantutkija ja tietokirjailija Matti Turunen etsii netistä levyjä. Lp-levyjä on valmistettu useammasta materiaalista, ja niiden mustaa väriä edelsi kausi, jolloin levyn väri ilmaisi tärkeää tietoa sen soittajalle ja ostajalle.

Todellinen pitkäsoitto äänilevyn varhaishistoriasta: 16-tuumainen levy, jolle oli prässätty valmis radio-ohjelma. Tutkija Matti Turunen esittelee kokoelmaansa. Kuva: Mikko Makkonen

Long play, pitkäsoitto, longari, lp-levy, älppäri, älpee, vinyyli. Rakkaalla lapsella piisaa nimiä ja takana on vaiherikas elämä, kuten monella muullakin 70 vuoden ikään päässeellä.

Vuonna 1948 esitelty lp-levy vakiintui musiikin keskeiseksi tallennus- ja myyntivälineeksi 50-, 60- ja 70-lukujen mittaan. 1980-luvulla myyntiin tuli digitaalinen formaatti, cd-levy, joka heilutti parikymmentä vuotta vinyylin valta-asemaa.

Digitaalisen musiikin siirtyessä yhä enemmän verkkomaailmaan striimattavaksi ja ladattavaksi alkoi vinyylinvalmistus taas nousta. Vinyylin nostalgiset ominaisuudet, popkulttuuriin kuuluva esineiden keräily ja vinyylimuodossa esiin pääsevä levynkansitaide ovat olleet luomassa formaatin uutta arvostusta.

Historiantutkija, tietokirjailija Matti Turunen on suhtautunut lp-levyihin intohimoisesti jo vuosikymmenet. Hänen kokoelmaansa kuuluu 7 000 levyä. Singlejä on noin 1 500.

Maailman ensimmäinen pop-lp vuodelta 1948, Frank Sinatran 10-tuumainen vinyyli löytyy ilmestymisvuoden painoksena Matti Turusen kokoelmasta.

Turunen on perehtynyt lp:n historiaan ja koonnut itselleen julkaisuja formaatin alkutaipaleelta.

– Tässä on maailman ensimmäinen pop-lp, hän paukauttaa ja kaivaa muina miehinä esiin Columbia Records -yhtiön levyn The Voice Of Frank Sinatra vuodelta 1948.

Se ei ole vielä vakiintuneen kokoinen, 12-tuumainen, vaan hieman pienempi 10-tuumainen. 12 tuumaa varattiin aluksi klassisille levyille, joista ensimmäinen oli Mendelssohnin viulukonsertto e-mollissa Bruno Walterin johtamana, New Yorkin filharmonian esittämänä.

Kymmentuumaisen Sinatra-levyn pahvinen kansikotelo mainitsee kuitenkin jo sanat Lp, long playing microgroove. Kansitaide ei ole tässä Sinatra-levyssä vielä päässyt vauhtiin. Tylsähkö, Turunen arvelee.

– Keräilyssä kiinnostavaa on, että varmoja tietoja ei ole olemassa, asiat menevät päällekkäin ja lomittain. Tästä Sinatra-levystä on olemassa vielä sellainen kansiversio, jossa on yläpuolella läppä ja kannessa lukee nonbreakable vinylite. Käytännössä tämä kappale on kuitenkin se, jota Columbia esitteli kesäkuussa 1948 festivaaleilla New Yorkissa.

Columbian lanseeraus onnistui. Ensimmäisen myyntivuoden 1948 loppuun mennessä Columbia oli myynyt yli miljoona lp-levyä.

Levynkansitaide kehittyi jo savikiekoissa

Tallennetusta äänestä oli tullut merkittävää kauppatavaraa Yhdysvalloissa 1920-luvulla. Ensimmäinen läpi lyönyt formaatti oli gramofonilevy, 78 kierroksen minuuttinopeudella pyörinyt sellakkalevy, jossa olevalle uralle musiikki tallennettiin levysoittimen neulan poimittavaksi.

Näillä savikiekoilla julkaistiin suomalaisenkin klassisen ja kevyen musiikin varhainen kaari – Aino Ackté, Ture Ara, Georg Malmsten, Olavi Virta. Kun Vanhanen soittaa veivigramofonilla levyjä Tuntemattomassa sotilaassa, on formaatti nimenomaan savikiekko.

Lue myös: Legendaarinen lahtelainen hittitehdas Microvox saa muistolaatan - sen paljastaa Remu Aaltonen
 

Formaatti oli teknisesti kömpelö. Savikiekot särkyivät helposti ja alkoivat nopeasti rahista, sillä raaka-aine ei kestänyt äänivarren painoa ja naulaa muistuttavaa neulaa.

Savikiekoille mahtui vain vähän musiikkia, kolmisen minuuttia puolelleen, mikä haittasi eritoten klassisen musiikin julkaisua. Sinfoniat jouduttiin jakamaan usealle levylle, jotka julkaistiin kansioissa – tästä jäi elämään nimitys albumi.

– Monissa savikiekkoalbumeissa oli hienot kannet. Levynkansitaide alkoi kehittyä jo niissä, Turunen huomauttaa.

Materiaaliksi PVC-muovi

Savikiekoille haettiin lisää uranpituutta ja kestoa kokeilemalla tiputtaa pyörimisnopeus 33 1/3 kierrokseen minuutissa ja lisäämällä sellakan joukkoon polyvinyylikloridia eli PVC:tä. RCA-yhtiö luopui tästä kehittelystä 1930-luvun laman aikaan äänilevyteollisuuden kokiessa ensimmäisen takapakkinsa.

Kilpaileva Columbia julkaisi oman pitkäsoittolevyn New Yorkissa kesäkuussa 1948. Uutta oli levyn valmistus kokonaan PVC-muovista eli vinyylistä, levysoittimen äänivarren keventyminen ja neulan pienentyminen.

Rotuerottelu oli Yhdysvalloissa voimissaan vielä 1940–1950-luvulla. Chantels-kokoonpanon levyä kaupattiin valkoiselle yleisölle eri kannella.

Levyjen sointi muuttui samalla puhtaammaksi. Levypuoliskolle saatiin mahtumaan tarvittaessa yli 20 minuuttia musiikkia, myöhemmin enemmänkin.

RCA osallistui formaattikilpailuun esittelemällä alkuvuodesta 1949 oman vinyyliformaatin, 45 kierroksen minuuttinopeudella pyörivän seitsentuumaisen singlen. Levysoittimiin kehitettiin vaihtaja, joka nosti uuden singlen soitettavaksi ja jolla pyrittiin samanlaiseen musiikkivirtaan kuin lp:llä.

Vanhat levyt ovat kestäneet ihmeen hyvin

Hyvin mahtuivat Yhdysvaltain markkinoille molemmat: popkappaleiden levitykseen ihanteellisesti sopiva, halpa seitsentuumainen single ja pidempiä kokonaisuuksia sisältävä lp. RCA alkoi julkaista lp:itä 1950, Columbia myös singlejä 1951.

– Suurin osa vanhoista lp-levyistä toimii edelleen täysin virheettömästi, Turunen kertoo.

Monissa savikiekkoalbumeissa oli hienot kannet. Levynkansitaide alkoi kehittyä jo niissä. Matti Turunen

– Kun mennään vuotta 1956 edeltävään julkaisuaikaan, saattaa kuuntelu kuitenkin mennä hankalaksi varsinkin singlelevyjen osalta. Monissa singleissä ura oli leveä, jotta niitä pystyi soittamaan jukebokseissa sekä halvimmissa levysoittimissa, joiden neulapainot olivat raskaita.

– Ilmeisesti sinkut oli alkuaikoina suunniteltu sellaisiksi, että niitä pystyi soittamaan samalla neulalla kuin seiskakaseja sikäli, kun kierrosnopeus antoi myöten. Näiltä levyiltä voi kuulua aika lailla rahinaa.

Värillä oli alussa oma funktionsa

Värilliset vinyylit eivät ole uusi juttu, vaikka niin saattaisi ajatella. Ensimmäisissä RCA-yhtiön singleissä vuonna 1949 väri kertoi musiikkityylin. Country-levyt olivat vihreitä, blues-levyt oransseja, pop-levyt mustia, klassiset punaisia, lastenmusiikki keltaista.

– Tämä oli lyhyt kausi. Vuonna 1950 siirryttiin siihen, että käytännössä kaikki levyt olivat mustia, Turunen kertoo.

Turusen keräily painottuu äänilevyjen varhaisille vuosikymmenille, amerikkalaiseen rock ’n’ rolliin, countryyn, souliin ja bluesiin.

– Kerään kaiken itseäni kiinnostavan musiikin vanhoina, mielellään ensimmäisinä painoksina, sekä Amerikka- että Englanti-painoksina. On hauskaa verrata, tulevatko versiot samalla vai eri kannella, samalla vai erillä sisällöllä.

RCA:n varhaisia värivinyylisinglejä, joissa väri kertoi musiikin tyylilajin. Kuva: Mikko Makkonen

Suomesta näitä levyjä ei olisi saanut kerättyä.

– Kaikki on pitänyt metsästää ulkomailta. Joillakin on tupakkatauot, minä käyn netissä etsimässä levyjä. On syntynyt sellainen keräilyverkosto, jonka kautta löytyy kaikennäköistä.

Tutkijan innostus alkoi Purplesta

Matti Turusen musiikkidiggailu alkoi, kuten monella, isoveljen vaikutuksesta.

– Hänellä oli kaseteilla Deep Purplea, Status Quota ja Hurriganesia. CCR:n kasettiaan hän ei käytännössä koskaan soittanut. Kuuntelin sitä kerran yksin koulun jälkeen ja havahduin, että tämä on poikkeuksellista ja hienoa. Vaikka en sitä silloin tajunnut, se oli 1950-lukupohjaista rockia ja johdatti minut vanhempaan rockiin, siinä missä Hurriganesin ja Rauli Badding Somerjoen versioimat vanhat kappaleet. Osui ja upposi!

Kun levyt alkoivat muuttua stereofonisiksi, saatettiin kanteen lisätä ”stereo” myyntiargumentiksi. Levyn monofonisuutta ei tarvinnut erikseen korostaa. Kuva: Mikko Makkonen

– 1970-luvun lopun rockabilly-villitysajoista pääsin vähän syvemmälle. Siinä menivät itseltä ohi ne suomirockinkin mielenkiintoisimmat vuodet. Valkoisesta musiikista pikkuhiljaa kohti rhythm ’n’ bluesia, bluesia ja garagea. Kiinnostukseni päättyy jonnekin Mudhoney-yhtyeeseen. Grunge on maailman viimeinen rocktyyli, osittain se oli makuuni liian raskasta, mutta mukana oli vielä jotain rockin historiasta, Turunen kertoo.

Hänellä on myös uusia, tänä vuonna julkaistuja levyjä.

– Nykypäivän yksi yhteen -kertausbändien kopiointi ei kiinnosta. Pokey LaFarge, siinä on hyvä nykyartisti. Vetää yhteen 1920–60-lukujen roots-musiikkia ja luo samalla uutta. Amerikkalaiset elävät musiikkiperinteensä keskellä ja pystyvät sulauttamaan sen hienoksi keitokseksi.

Jutun lähteinä käytetty muun muassa Matti Turusen tutkimuksia ja Cover Art – Eläköön vinyyli -näyttelyjulkaisua (Vantaan taidemuseo 2016).

Suonna Kononen
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 7,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
7,90€

Oletko jo tilaaja?

Kommentit comments
Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi