Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Arvio

Kirja-arvio: Susinukke Kosolan uusinta runoteosta ei voi ostaa, vaan se täytyy lunastaa

Turkulainen Susinukke Kosola, oikealta nimeltään Daniil Kozlov, näyttää uusissa runoissaan suuntaa merkityksettömyyden taakse. Kuva: Sunnuntaisuomalainen

Susinukke Kosola
Varisto – Tutkielma tyhjyydestä hyllyjen takana
Omakustanne 2018. 111 s.

Kun joku on niin hyvää kuin Susinukke Kosolan uusin runoteos Varisto, on hankalaa kirjoittaa siitä yhtään mitään. Jokainen sana tuntuu riittämättömältä.

Teosta ei voi ostaa, se täytyy lunastaa: runoilija pyytää lukijaa kirjoittamaan kortille henkilökohtaisen tunnustuksen. Kun se on kirjoitettu, tulee teoksesta oma. Runo tunnustuksesta, silmä silmästä.

Variston ei-kaupallisuus luo teoksen ympärille kasan kysymyksiä: onko taiteen arvo yhtä kuin siihen lyöty hintalappu? Onko runoteoksen hinnattomuus terävästi mietitty markkinointikikka?

Variston hinnattomuus kyseenalaistaa taiteen kaupallisiin levitysmenetelmiin liittyviä toimintamalleja ja herättää keskustelua taiteen tekemisen ja kuluttamisen motiiveista.

Runot on kirjoitettu käsin, kieli on ajatusten kasauman kaltaista yhtäaikaisuutta. Teoksen muoto on kansikuvansa mukainen loputon soikio, joka alkaa tyhjyyden tasapainoista, kulkee kohti sanoja, niiden epätasapainoa ja kyvyttömyyttä kuvata todellisuutta.

Todellisuus on saavutettavissa vain ihmisen keksiminä merkityksinä, kulttuurituotteina, lifestyleina ja ”90-luvun nuorten selviytymismekanismeiksi tarkoitettuina lainausmerkkeinä”.

Kosolan teos on aikansa kuva, mutta se katsoo pidemmälle.

Teos sanoo samaa kuin Miki Liukkosen O, Mikko Rimmisen Maailman luonnollisin asia ja Pussikaljaromaani tai Harry Salmenniemen massiivinen runoteos Yö ja lasi. Vaikka kaikkialla on vain osien osia, maailma palasina ja todellisuus saavuttamaton, tuon kaiken takana on varmuudella jotain.

”Ja on kuin jokin katsoisi tätä kaikkea, eikä / pelkästään tätä kaikkea vaan kaikista meistä.”

Siinä missä Rimminen, Liukkonen ja Salmenniemikin etsivät jotain, merkitystä merkityksettömäksi naamioituneen todellisuuden takana, Kosola ei jätä runojaan tähän vaan näyttää teoksen lopussa suunnan, joka lohduttaa ja vapauttaa: ”Ihminen tarvitsee kaikkea, koska kaikki / mallintaa ihmistä / ja siksi sanat on sanottava aina uudelleen ja yritettävä löytää oleellinen.”

Kosolan teos on aikansa kuva, mutta se katsoo pidemmälle. Se ei jää pyöriskelemään postmoderniin tyhjyyteen, pessimismiin tai liian pitkälle jalostettuun ironiaan. Sana jää ja se käytetään uudelleen, niitä asetellaan eri järjestykseen ja etsitään sitä jotain, romantiikan sinistä kukkaa. Koska yritys ymmärtää käsittämätöntä on inhimillisyyden ja totuuden mitta.

Sanna Jääskeläinen

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tämä sisältö on avoinna vain tilaajillemme.

Lue 2 viikkoa ilmaiseksi

Oletko jo käyttänyt ilmaisen tutustumisjaksosi?

Tilaa ESS Verkko Plus nyt 3 kk vain 9,90 € / kk!

(norm. 14,50 € / kk)

Oletko jo tilaaja?

Suosittelemme

Kommentit comments

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi X

Juttu jatkuu mainoksen jälkeen