Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Teatteriarvio: Tyttö, joka käveli on kaunis ja viisas monologien kudelma historian toistuvuudesta

Eretin ja Edithin rooleissa nähdään Aksa Korttila ja Pirjo Määttä. Mikrofonit ovat tärkeä osa näyttämölle panoa. Kuva: Tuomo Manninen

Kansallisteatteri

Tyttö, joka käveli

Kantaesitys Willensaunassa 14.3.2018

Tämän hetken nuori nainen Eret (Aksa Korttila) kävelee pitkin Helsingin katuja, käy rokkimäkissä pissalla ja jatkaa kävelemistä. Menneisyyden nuori nainen Ewa (Seela Sella) hyppää juutalaisia kuljettavasta junasta, eikä lopeta kävelyä. Naisilla on sama syy kävellä; kun on eksynyt ja ei toivottu, kävelemällä pääsee edes jonnekin.

Eretin ja Ewan tarinoiden välissä on Edith (Pirjo Määttä). Edith on näytelmäkirjailija, jonka aihe on ollut kaksikymmentä vuotta piilossa sängyn alla olevassa laatikossa. Aihe on liian iso tartuttavaksi. Laatikossa on c-kasetteja, joissa naapurin Ewa kertoo elämästään keskitysleireillä 1940-luvun Puolassa.

Kun Edith töytäisee vahingossa Eretiä pyörällään, alkaa ystävyys, jota kumpikaan ei ole osannut odottaa. Kahden varautuneen torjunta pettää samanaikaisesti ja lopputulos on onnellinen: juustonaksuja, kolme pulloa punaviiniä ja Sound of Music telkkarissa. Mutta sitten Edith häviää ja Eretistä tulee osa kummallista ketjua, jonka hän haluaa saada auki.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Michal Baran on punonut kolmen naisen monologit yhteen kauniisti. Toisinaan hienovaraisesti, toisinaan suoraviivaisemmin toisiinsa kietoutuvat elämänkohtalot ilmentävät ajan kehämäistä luonnetta. Historia toistaa itseään, ja samat kalvavat kysymykset jäävät ilman rauhoittavia vastauksia.

Sellan lavapreesens on tunnetusti omaa luokkaansa, ja Ewan emotionaalisesti vaativa rooli on näin ollen todella taitavissa käsissä.

Korttila kiteyttää opettajaopiskelija-Eretin hahmoonsa kaiken olennaisen tuuliajolla olemisesta. Määttä varioi Edithinä taitavasti ironian ja oikean surumielisyyden välimaastossa tuottamattoman taiteilijan hahmossaan. Edithin teatterikoulumuistot, jossa oikeat nimet Turkasta ja Nyytäjästä Parviaiseen ottavat häneltä niin sanotusti luulot pois, on tavattoman herkullista kuultavaa.

Edithin ja Eretin kipuilut eivät ehkä ole verrattavissa Ewan elämänmittaiseen yritykseen selvitä keskitysleirikokemuksistaan, mutta yksinäisyyden ja hukassa olemisen tunteet ovat yhtä kaikki vyöryneet yli vuosikymmenten.

Käsikirjoituksen hienous piilee merkityksellisen aiheen lisäksi Baranin kyvyssä kuljettaa isoa tarinaa ja pikkutarkkaa, arkista kerrontaa rinta rinnan. Yksityiskohtaiset reittikuvaukset avaavat todentuntuisia näkymiä katsojan silmissä, sivulauseisiin piilotettu huumori uppoaa. Onhan se nyt hauskaa, että nykyparikymppinen saa c-kasetin oikein päin soittimeen vasta kolmannella yrittämällä.

Tunnelmien leikkauksista huolehtivat ensisijaisesti nyanssitajuiset näyttelijät, teknisenä apuvälineenään niinkin simppeli asia kuin mikrofoni. Toimii!

Projisoitavat kuvat ja liveteot, kuten appelsiinin kuoriminen, ovat kiinnostavia, mutta fokus on välillä vaarassa hukkua visuaalisten ärsykkeiden tulvaan.

Esitys on tärkeä muistutus ihmiskunnan toisilleen tekemistä raakuuksista. Kylmäävää on, kun tähän yhdistetään tarinassa vahvasti esillä oleva ajatus tapahtumien toistuvuudesta.

Anu Puska
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 7,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
7,90€

Oletko jo tilaaja?

Aiheet:

Kommentit comments
Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi