Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Tärkeintä ei ole määränpää vaan matka

Lahtelainen Tapani Tukiainen on pyhiinvaellusten konkari. Kun sille päälle sattuu, 73-vuotias saattaa kävellä vaikka Englannista Italiaan. Reissun vaikein osuus alkaa kuitenkin vasta kotona.

Tapani Tukiainen on tehnyt kuusi pyhiinvaellusta ja seitsemän kirjaa. Uusimmassaan hän kuvaa kävelyreissuaan Roomasta Jerusalemiin. Kuva: Pihla Riekkinen

Kotona ei juuri tule käveltyä, korkeintaan silloin tällöin Joutjärvi ympäri. Mutta kun kaukokaipuu iskee, Tapani Tukiainen saattaa kävellä vaikka Englannista Italiaan.

- Yhteensä olen tehnyt kuusi pyhiinvaellusta, ja niistä yhtä vaille kaikista myös kirjan. Niitä ennen tein kolme reissua Himalajalle, Tukiainen kertaa.

Pari viikkoa ennen joulua Tukiainen sai painosta Tanssien ylös Jerusalemiin -kirjansa. Se kuvaa matkaa Roomasta Jerusalemiin. Ruotsalainen Pyhä Birgitta kulki reitin 1370-luvun alussa. Tukiainen lähti matkaan 644 vuotta myöhemmin, syksyllä 2014.

Reissu oli Tukiaisen mittakaavassa lyhyt, vain noin 500 kilometriä, sillä hän loikkasi Barin satamakaupungista lentoteitse suoraan Välimeren yli Israeliin.

Parasta on, että saa olla päivästä toiseen siinä vaeltamisen touhussa. Kirjailija Tapani Tukiainen

- Pisin vaellukseni on ollut 1 300 kilometrin mittainen Via Francigena. Se vie Canterburystä Roomaan, Tukiainen kertoo.

"Karmeaa kilpajuoksua"

Pyhiinvaelluksilla oli keskiajalla uskonnon harjoittamisen ohella myös varsin käytännöllinen merkitys: reitin kävelemällä saattoi saada syntejään anteeksi.

2000-luvun ihminen etsii teiden varsilta toisenlaista sovitusta. Selväpiirteisesti pisteestä A pisteeseen B kulkeva reitti sopii mainiosti suorittamiskeskeisen kulttuurin siihen osioon, joka painottaa sisäistä eheytymistä tai henkistä kasvua.

Ruuhkaa on nykyisin varsinkin Espanjan pohjoisosissa kulkevalla Santiago de Compostellan tiellä, jonka Tukiainen on kävellyt kahdesti.

- Se on aivan karmeaa kilpajuoksua. Siellä on pakko herätä joka aamu viimeistään kuudelta, jos aikoo ehtiä seuraavaan refugioon ajoissa saadakseen makuupaikan. Myöhemmin tulleiden on pakko mennä kalliisiin hotelleihin, Tukiainen kuvaa.

Tukiainen hymähtää muutenkin televisiossa ja kirjoissa usein esiintyville kuvauksille, joissa ihminen ”löytää itsensä” pyhiinvaelluksilta.

- On minunkin reissuissani varmaan ollut jossain määrin kyse myös henkisestä etsimisestä. Mutta kun olen niitä kymmenkunta tehnyt, niin luulisi, että olisin jo jotain löytänytkin, Tukiainen tuhahtaa.

Tie syö vaelluskenkiä, joita Tapani Tukiainen on käyttänyt loppuun näitä ennen jo kahdet. Kuva: Pihla Riekkinen

Uskomattomia sattumia

Tukiainen on entinen sairaalapappi ja nykyinen psykoterapeutti, joten hänellä on vuosikymmenien kokemus ihmisen henkisen puolen ruoppaamisesta. Kävelemään hän oppi omien sanojensa mukaan kuitenkin vasta viisikymppisenä.

- Vaimoni sen minulle opetti, ja hän oli myös mukanani parilla ensimmäisellä reissulla. Nykyisin kuljen yksin, sillä Sirkulla on tapana kävellä liian kovaa.

Suurien totuuksien sijaan Tukiainen on tuonut vaelluksiltaan pieniä havaintoja. Via Francigenan varrella hän tutustui esimerkiksi ensimmäistä kertaa kunnolla ranskalaiseen kulttuuriin. Taannoisella Jerusalemin-reissulla paljastui puolestaan kouriin tuntuvasti se, kuinka solmussa Israelin ja palestiinalaisten suhteet ovatkaan.

- Parasta on, että saa olla päivästä toiseen siinä itse vaeltamisen touhussa. Siis pakata rinkkansa joka aamu ja lähteä matkaan. Että ylipäänsä pystyy vielä kävelemään, se on koko homman suurin ilo, 73-vuotias eläkeläinen miettii.

Tukiainen tekee tyypillisesti noin 20 kilometrin päivämatkoja. Joskus seuraava yösija on tiedossa, toisinaan ei. Suuria onnettomuuksia hänen tielleen ei ole osunut, vaikka hän myöntää pelänneensä esimerkiksi Etelä-Italiassa niin liikennettä, koiria kuin rosvojakin.

Aina toisinaan sattuu sellaista, joka tuntuu liian uskomattomalta ollakseen sattumaa. Kun hän esimerkiksi kulki ensimmäistä kertaa Martti Lutherin jalanjäljillä, noin 100 kilometriä ennen Roomaa osui paikalle eräs fransiskaanipappi, joka tarjosi hänelle yösijaa.

- Neljä vuotta myöhemmin kuljin samaa reittiä uudelleen. Ja kuinka ollakaan, taas se sama pappi pysäytti minut lähes täsmälleen samassa paikassa, Tukiainen hämmästelee.

Lähde, älä epäröi

Kotiin päästyä alkaa matkan vaikein osuus - tarinallistaminen. Tukiaisen kirjat eivät ole pelkkää dokumentointia vaan myös fiktiota. Uusimmassa kirjassaan hän saa matkaseurakseen esimerkiksi Peace-nimisen pienen nuken, muutaman prostituoidun, tanssija Isadora Duncanin ja itse Pyhän Birgitankin aseenkantajineen.

- Jostain syystä Birgittakin tunki siihen mukaan. En olisi kyllä yhtään välittänyt sellaisesta ylhäisörouvasta.

Kun määränpää viimein häämöttää, vaeltajan olo on usein tyhjä: ei tunnu oikein miltään. Tukiainen kannustaa silti kaikkia lähtemään, jos vain vähänkään tekee mieli. Hän huomauttaa, että käveleminen on mainio tapa tutustua eurooppalaisiin kulttuureihin.

Kunnolliset vaelluskengät on kuitenkin syytä hankkia.

- Ja sukat, niitä pitää olla kaksi päällekkäin, jotta ei tule hiertymiä, Tukiainen vinkkaa.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tämä sisältö on avoinna vain tilaajillemme.

Lue 2 viikkoa ilmaiseksi

Oletko jo tilaaja?

Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Kommentit comments

Näitä luetaan nyt

Näitä luetaan

Paikallismediat

Lue seuraavaksi X