Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Näyttelyarvio: Ahtiluodon ja arjen alokkaat herkistävät Galleria Uudessa Kipinässä

Terhi Kaakinen ja Pikachua kuvaava veistos Pika Pika. Kuva: Sami Lettojärvi

Galleria Uusi Kipinä

Näyttelyt avoinna 2.4. asti

Kellertävänvaloisa lapsilauma vastaanottaa katsojan Kipinässä. Elämän alokkaat käynnistävät niin identiteetin kuin tuonpuoleisen rajoja tapailevan näyttelykokonaisuuden.

Kahden taiteilijan yhteisnäyttelyssä Terhi Kaakisen arjessa uhmaavien lasten anarkistisuus kohtaa Laura Pohjosen sekatekniikkateosten runollisen herkät lapset, Kaakisen rajumpi veistojälki Pohjosen pehmeät puunsyyt.

Kaakinen on onnistunut veistämään puuhun lasten suodattamattoman tunneskaalan ilmeineen. Hauskasti taidehistoriaan viittaa lepäävää Venusta muistuttava, kyljelleen asettunut leikki-ikäinen, jota pännii.

Pohjonen tuntuu rakentavan lapsilleen ja ihmisilleen suojia. Kaarnalaivoissaan ja puulaatoillaan lapset ovat yli-isoine t-paitoineen ikään kuin arjen pyhimyksiä.

Antti Ahtiluoto tutkii kuvissaan suomalaista mieskuvaa. Kuva: Sami Lettojärvi

Antti Ahtiluodon suomalaisia alokkaita kuvaava valokuvien kokonaisuus vavahduttaa, ja hyvä niin. Persoonattomien asepukujensa sisältä vähän arasti katselevat nuoret ovat hellää lihaa ja verta, niin ainutlaatuisia. Miten tällaisia voisi koskaan lähettää konekiväärinruuaksi?

Ahtiluodon kuvista kootun kirjan esipuhetta siteeraten, ”helpolla päässeistä” sodan välttäneistä ei ehkä kasva ”kovia miehiä” (ja naisia). Näin toivon, ja toivon myös monen katsovan näitä kuvia rauhassa keskittyen.

Riikka Mäkikoskelalta nähdään Uudessa Kipinässä keramiikkateoksia. Kuva: Sami Lettojärvi

Kymi-huoneessa vetää puoleensa tummanpunaisen kuplivan täyttämä astia. Veristä peiliä tai lampea muistuttava vie ajatukset satuihin, peilailevaan äitipuoleen tai traagisiin toivelampiin.

Jotain satumaista on Riikka Mäkikoskelan muissakin keramiikkateoksissa. Luminen mies kuulee lumista kuusta, eikä tarinan seuraavasta käänteestä ole takeita.

Sormenpään kokoisista savipaloista ja osittaisesta rosoisuudesta irtonaisesti syntyneet teokset tuntuvat, satujen tavoin, kuvaavan identiteetin rakentumista, olematta ilmiselviä.

Anu Välitalo ammentaa suomalaisesta kansanperinteestä. Kuva: Sami Lettojärvi

Lapsiaiheeseen palataan Sirkku Ala-Harjan ja Anu Välitalon kuolemalle paikan antavassa installaatiossa. Mutta toisin kuin Kaakisen ja Pohjosen todentuntuiset lapset, installaation kansanperinteestä tuttu kuolemanopas, Tuonen tytti, on kätkettyjen pimeyksien siirrännäinen, jonkinlainen lapsifantasia ja sinänsä hiukan etäinen.

Kelmeänsininen johdattelee manan maille ja kehottaa olemaan siellä. Voisiko kaikki pimeydet vastaanottaa, yhtä hyvin kuin syksyisin laskeutuvan valottomuuden?

Kalmanviileä yhtyy kahvintuoksuun ja muihin eteläisten kulttuurien karnevalistisiin kuolemansymboleihin. Kiehtovimpia kokonaisuudessa ovat valokuvat Ala-Harjan ja Välitalon rantahiekkaan kaivamista esivanhempien kasvoista ja kalloista.

Hiekkaolennoista välittyy lämpö ja huumori.

Maria Ollikainen
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 7,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
7,90€

Oletko jo tilaaja?

Kommentit comments
Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi