Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Meiltä ei puutu vaikutusvaltaa

Kuva: Janne Laakkonen

Junan konduktööri oli aksentistaan päätellen maahanmuuttaja. Hän luki tiedotteen kohteliaasti ja hyvällä suomen kielellä. Jotkut aiemmin täysin hiljaa istuneista matkustajista alkoivat vilkuilla toisiaan ilkeä hymynkare huulillaan. ”Suomi vähän hakusessa”, he tuhahtelivat. Silmät kääntyivät minuakin kohti.

Myöhemmin harmittelin sitä, etten kehunut arvostelijoille konduktöörin suomen kielen taitoa. Miten täydellisen murteettomalla kreikalla jupisevat matkustajat itse kuuluttaisivat Ateenan junassa? Savon murteella tietoja lukevalle olisi ehkä korkeintaan hymyilty lämpimän huvittuneesti.

Samankaltaisia tapauksia olen viime aikoina joutunut todistamaan valitettavan usein. Liian harvoin minulla on ollut kuitenkaan rohkeutta avata suutani, vaikka tilanteiden hiljainen sivusta seuraaminen on niiden hyväksymistä ja huononkin käyttäytymisen normalisointia.

Maahan tulleet tai täällä kantasuomalaisista poikkeavan näköisinä syntyneet kertovat myös vihamielisestä huutelusta ja syyttelystä. Asiallisenkin oloinen kadulla kulkija saattaa yllättäen jopa sylkeä päälle.

Eikö yhdellä maailman onnellisimmista maista ole varaa inhimillisyyteen?

Edellisvuoden syksyn turvapaikanhakija-aallossa kotikaupunkiini perustettiin vastaanottokeskus. Tyttäreni kouluun tuli kaksi turvapaikanhakijatyttöä, suurin piirtein oman lapseni ikäisiä.

Lapsilla ei ollut yhteistä kieltä, mutta kommunikointi sujui siitä huolimatta. Elekielellä tytöt selittivät, kuinka pitkä matka kotimaasta Suomeen oli taittunut. Lentokoneella, bussilla, veneellä soutaen ja kävelläkin oli pitänyt päiväkausia.

Koulun pihalla uudet kaverit selittivät myös syyn siihen, miksi perheet olivat tehneet niin pitkän ja raskaan matkan. Pum pum pum, lapset esittivät. Sota, tyttäreni arvasi.

Lapset opettelivat orimattilalaiskoulussa kevään ajan suomen kieltä. Kevätjuhlassa he lauloivat hämä-hämä-häkkiä niin riemukkaasti, että monen silmiin varmasti nousivat kyyneleet.

Toisen tytön perhe on jäänyt Suomeen, toisen perhe puolestaan joutui palaamaan takaisin Irakiin. Vähän ennen joulua tyttäreni sai järkyttävän viestin, jonka mukaan Irakiin palanneen perheen isä oli saanut surmansa.

Tiukentunut turvapaikkapolitiikka eriarvoistaa ihmisiä, kun toisen maan kansalaisten turvallisuudella ei ole yhtä suurta väliä kuin toisen.

Nyt on aika kysyä, minkälaisen viestin me tällaisella tuleville sukupolville annamme. Eikö yhdellä maailman vauraimmista ja onnellisimmista maista ole varaa inhimillisyyteen ja ihmisarvon kunnioittamiseen?

Hiljaa pysyminenkin on kannanotto - junassa, kaduilla, koulussa ja kaikkialla, missä näkee ja kuulee ihmisten erottelua ja syrjintää.

Jos emme osoita teoillamme ja puheillamme, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita, miten voimme edes haaveilla maailmasta, jossa olisi vähemmän nykyisenkaltaisia levottomuuksia, jatkuvia iskuja ja sotia?

Mila Teräs
Tämä sisältö on avoinna vain tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS Verkko Plus 1 kk vain 7,90 € (norm. 14,50 €) ja pääset käsiksi kaikkiin Etelä-Suomen Sanomien maksullisiin sisältöihin.

Tilaa tästä 1 kk 7,90 €

Oletko jo tilaaja?

Kommentit comments
Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi X