Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kulttuuri ja viihde

Arvio

Konserttiarvio: Sibeliuksen älykäs melankolia luo toivoa

Dima Slobodeniouk on ensimmäistä kertaa vastuussa Sibelius-festivaalista. Kuva: Sami Kuusivirta

Sibelius-festivaali

Sinfonia Lahti, Dima Slobodeniouk, kapellimestari

Sinfoniakonsertti

Sibeliustalossa 9.9.

2016 on muutoksen vuosi: Dima Slobodeniouk on aloittanut tehtävänsä sekä Sinfonia Lahden ylikapellimestarina että Sibelius-festivaalin taiteellisena johtajana. Kaikki merkit tuntuvat viittaavan siihen, että hän on näihin tehtäviin juuri oikea, mitä näkemyksellisin henkilö.

Festivaalin tämänvuotiseksi teemaksi on valikoitunut musiikillinen yhteenkuuluvuus ja toisaalta sen kontrastit, ja perjantai-illan konsertissa nämä molemmat aiheet olivat totisesti läsnä.

Jos konsertin ohjelmistoa kuvaisi mahdollisimman yleistajuisesti, voisi illan sanoman tiivistää seuraavasti: Jean Sibelius oli sekä pitkän että lyhyen muodon mestari, joka hallitsi niin nopeat energianpurkaukset kuin pitkällisen kehittelynkin.

Ensiksi kuultu Dryadi (op. 45 nro 1) on loistava esimerkki siitä, millaiseen vyörytykseen Sibelius säveltäjänä pystyi.

Noin viidessä minuutissa kuulijaa hämmästytetään jatkuvasti muuttuvilla tunnelmilla ja musiikillisten ideoiden paljoudella. Teoksesta voi aistia jopa tiettyä näyttämisen halua. Päällimmäiseksi aistimukseksi ei kuitenkaan jää pyrkimys briljeeraukseen, vaan tunnelmassa on jotain hyvin omaperäistä ja mystistäkin.

Aloitukseksi tämä oli mitä mainioin valinta, todiste ja lupaus siitä että Slobodenioukin ja orkesterin yhteistyöltä voi odottaa paljon.

Seuraavana esitetty Myrsky-sarjan toinen osa (op. 109) on Shakespearen tekstiin sävellettyä näyttämömusiikkia. Mikäli Sibeliusta tuntematon kuulija haluaisi johdatusta säveltäjän tuotantoon, toimisi kyseinen teos erinomaisena opinkappaleena: siihen rakastuakseen ei tarvitse taidemusiikin tuntemusta, ei opittua ymmärrystä.

Myrsky-sarja edustaa yhdenlaista Sibeliusta, mutta väliajan jälkeen kuultu neljäs sinfonia on todellinen poikkeustapaus: sille ei löydy verrokkia muualta taidemusiikin parista, ei edes säveltäjän omasta tuotannosta.

Sibeliuksen sinfonioista neljäs on synkin ja surullisin, mutta toisin kuin vaikkapa Oliver Messiaenin teokset, sen mustuus ei nujerra, vaan pikemminkin se syleilee kuulijaansa. Barokkimaiset teemat kehittyvät ja voimistuvat hitaasti, välttävät kaikkea mahtipontisuutta ja mielistelyä, ja katoavat ja palaavat kuin vääristyneinä, kovia kokeneina.

Jokainen sinfonian neljästä osasta loppuu kuin kesken ajatuksen, aivan kuin teos tunnustaisi elämän rajallisuuden. Samalla se on Sibeliuksen vastine Euroopan uusille tyyleille, Schönbergille ja muille: ei populismia, ei vaikeaselkoisuutta vaan puhdasta melankoliaa kauneimmillaan. Slobodeniouk suoriutui teoksesta kuin Berliinin filharmonikkojen edesmennyt ylikapellimestari Herbert von Karajan, joten Lahdessa tullaan jatkossakin kokemaan hienoja hetkiä.

Petri Poutiainen
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi