Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kotimaa

Maija Pursiaisella on adhd ja Riitta Kettusella lukihäiriö – se on tehnyt heistä sinnikkäitä, luovia ja tarkkavaistoisia

Riitta Kettuselle (vas.) ja Maija Pursiaiselle lukihäiriö ja adhd ovat ominaisuuksia muiden joukossa. Heistä on hämmentävää, että ihmisiä kategorisoidaan niiden kautta. Kuva: Riikka Hurri

Maija Pursiaisen, 39, kanssa jutellessa huomio kiinnittyy käsien tatuointeihin. Mustaan kaunokirjoitukseen kämmenselässä.

Tarkemmalla katsomisella paljastuu, ettei se ole tatuointi. Käteen on kuulakärkikynällä kirjoitettu muistutus tyttären kenkien hankkimisesta. Esseearviointia odottavien oppilaiden nimilista jatkuu sinisellä värillä rannetta kohti.

Käsiin kirjoittaminen ei välttämättä ole ihan aikuista toimintaa, Pursiainen myöntää. Se on kuitenkin toimivimmaksi havaittu keino arjessa, jossa asiat unohtuvat ja muistilaput hukkuvat.

Pursiaisella on yliopistotutkinto ja kaksi lasta. Hän työskentelee suomen kielen ja kirjallisuuden opettajana ja rakastaa avantouintia. Lisäksi hänellä on aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö adhd.

Pursiaisen ystävä Riitta Kettunen, 51, on erityisopettaja, biologian alalta väitellyt tohtori ja kahden lapsen äiti. Hän on intohimoinen puutarhaihminen ja lukihäiriöinen.

Oppimisvaikeuksiin kuuluva lukihäiriö eli dysleksia ilmenee eri asteisena noin kymmenellä prosentilla väestöstä. Adhd kuuluu neuropsykiatrisiin erikoispiirteisiin, joista puhutaan arjessa nepsypiirteinä.

Pursiaiselle ja Kettuselle nämä piirteet ovat vain yksi ominaisuus monien joukossa. Juuri niitä kumpikin joutuu silti usein piilottelemaan, etteivät tulisi nähdyiksi ainoastaan niiden kautta.

– Jokaisessa ihmisessä on älyttömän monia ominaisuuksia. Miksi juuri tämä? Kettunen miettii.

– Ei muitakaan kategorisoida yhden ominaisuuden kautta putkinäköisesti, Pursiainen jatkaa.

Useille ihmisille adhd:sta tai lukihäiriöstä tulee mieleen ylivilkas koululainen, joka häiriköi oppitunneilla ja kiusaa muita. Sellainen, jolla on vaikeuksia opiskelussa ja joka sen takia on myöhemmin elämässään vakavassa syrjäytymisvaarassa.

Näitä ominaisuuksia on Kettuseen tai Pursiaiseen vaikea yhdistää. Ja miksi pitäisikään?

Lasten erilaisia neuropsykiatrisia eli nepsypiirteitä sekä oppimisvaikeuksia on vuosien mittaan alettu tunnistaa ja ymmärtää yhä paremmin. Entisajan koululuokkien häiriköt ja huonot oppilaat on nimetty uudelleen adhd-tapauksiksi ja lukihäiriöisiksi.

Lopputuloksena samat ominaisuudet liittyvät kuitenkin ihmisten mielessä uusiin nimityksiin. Diagnoosi, jonka pitäisi helpottaa oikeanlaisten tukitoimien saamista, muuttuu helposti leimaksi otsassa.

Keskustelun ongelmakeskeisyys harmittaa Kettusta ja Pursiaista. Lukihäiriötä tai adhd:ta kuvataan usein elämää vaikeuttavana häiriötekijänä, jonka kanssa täytyy vain pystyä elämään parhaansa mukaan.

– Jos puhutaan vaikkapa oppimisvaikeuksista, niin kenen vaikeus se oikeastaan on? Oppijan vai yhteiskunnan? Kettunen kysyy.

Erityisopettajana hän tietää, että koulujärjestelmän kannalta ihanne on mahdollisimman homogeeninen ryhmä, jossa kaikki oppivat samat asiat samassa tahdissa. Jos joku oppii omalla tavallaan, se on usein ongelma pikemminkin järjestelmälle kuin oppilaalle itselleen.

– Jos sovellan omassa elämässäni hyviksi havaitsemiani keinoja, niin mitäpä se muille kuuluu? Pursiainen huomauttaa.

Pursiaista ärsyttää, että adhd:n kuvitellaan usein ilmenevän aikuisella samoin kuin pienellä lapsella: ylivilkkautena, häiriökäyttäytymisenä ja kyvyttömyytenä saada asioita aikaan.

– Ei ymmärretä, ettei 39-vuotiaan adhd oireile samoin kuin yhdeksänvuotiaan. Aikuisella on itsesäätelykykyä ja keinoja työstää omaa toimintaansa niin, ettei adhd vaikuta arkeen samalla tavalla kuin pikkulapsella tai murrosikäisellä.

Siksi Pursiaista häiritsee etenkin netissä esiintyvä puhetapa, jossa omaa tai työkaverin hajamielisyyttä, levottomuutta tai jopa huonoa käytöstä perustellaan adhd-piirteillä. Sellainen puhe ruokkii haitallisia ennakkoluuloja.

– Saatetaan kirjoittaa, että taidan olla tänään vähän adhd, tai että on adhd-päivä. Tekisi mieli kysyä, millainen päivä se on. Erityisen luova, energinen tai ratkaisukeskeinen kenties? Pursiainen kysyy.

Kettunen ja Pursiainen viihtyvät luonnossa. Joensuun Utransaari on yksi yhteisistä retkikohteista. Kuva: Riikka Hurri

Ensimmäinen adhd:sta tai lukihäiriöstä mieleen tuleva asia on harvalla myönteinen.

Näihin piirteisiin liittyy kuitenkin usein myös vahvuuksia, Pursiainen ja Kettunen muistuttavat. Sellaisia, jotka niin sanotulta neurotyypilliseltä ihmiseltä saattavat puuttua tyystin.

– Nostan esiin sitkeyden. Varmaan olen välillä tyhmänkin sitkeä, mutta minulle on tärkeää, että teen työni helkkarin hyvin, Pursiainen pohtii.

Kumpikin näkee vahvuutenaan myös luovan ongelmanratkaisun.

– Oppimisen ongelmat tekevät luovemmaksi, kun on pakko keksiä, miten ylittää vaikeudet, Kettunen kuvailee.

Samaa mallia molemmat haluavat välittää myös oppilailleen ja omille lapsilleen.

– Ei jumituta pikkuasioihin. Lapsetkin oppivat, että jos on eksyksissä, joku aina auttaa. Tai jos on lompakko jäänyt kotiin, niin siitä selviää, Pursiainen kuvailee.

– Ei jäädä vellomaan vaan mietitään, mistä löytyy ratkaisu, Kettunen täydentää.

Riitta Kettunen ja Maija Pursiainen ovat molemmat saaneet diagnoosinsa vasta aikuisiällä.

Pursiaisen adhd:ta ei kouluaikana tunnistettu, koska hän pärjäsi koulussa aina hyvin ja sai kiitettäviä arvosanoja. Se kuitenkin johtui lapsuudenkodin kontrollista.

– Opettajaäitini katsoi perään, että läksyt ja muut oli aina hoidettu. Kun muutin asumaan yksin, kaikki levisi.

Hän ehti tehdä jo syrjähypyn akateemisesta maailmasta ammatillisiin opintoihin ennen kuin pystyi diagnoosin, lääkityksen ja oikeanlaisen tuen ansiosta palaamaan yliopistolle ja saamaan tutkintonsa valmiiksi.

– Olen ollut töissä grillikioskilla, tehtaassa ja yliopistolla. Se varmaan kertoo aika paljon, hän hymähtää.

Kettunen puolestaan kuvailee olleensa koulussa tyypillinen alisuoriutuja: jos hän ei uskonut osaavansa jotain asiaa, hän ei edes yrittänyt.

– Varsinkin kielten opiskelu oli katastrofi. Jos sanassa oli yksi kirjain väärin, niin siitä sai nolla pistettä. Meni motivaatio ihan kokonaan.

Lukihäiriötä hänellä ei kuitenkaan todettu ennen kuin jatko-opintovaiheessa, kun väitöstutkimus takkusi. Diagnoosia hän kuvaa valtavaksi helpotukseksi.

– Kun lapsesta asti oli juurtunut ajatus, että olen laiska ja tyhmä, niin oli mieletöntä tajuta, ettei vika ole sillä tavalla itsessä. Alkaa uskoa ja luottaa itseensä, kun tajuaa, miksi esimerkiksi kääntyy aina risteyksestä väärään suuntaan. Vaikka edelleen kirjoittaa sanoja väärin, niin osaa olla armollisempi itselleen.

Kettunen ja Pursiainen eivät kiistä, etteikö nepsypiirteiden kanssa eläminen olisi omalla tavallaan rankkaa. Jatkuva tsemppaaminen ja ratkaisujen keksiminen on raskasta verrattuna siihen, että elämä soljuisi tasaisesti ja ongelmitta.

Huumori on yksi keino, jolla arjesta selviää. Kun naiset viime talvena kulkivat säännöllisesti samalla bussilla Joensuusta Lieksaan töihin, heillä oli ”yya-systeemi”: Pursiainen tarkisti matkojen aikana Kettusen tekstien kieliasua, Kettunen puolestaan keräsi talteen Pursiaiselta bussiin jääneet nenäliinat, hanskat ja muut tavarat ja kiikutti ne hänelle.

– Olemme miettineet, että voisimme yhdessä perustaa maailman paskimman kielenhuoltofirman. Riitta hoitaisi kielenhuollon ja minä firman kirjanpidon, Maija Pursiainen nauraa.

Sitten hän vakavoituu.

– Huumoriinkin on välillä hyvä kiinnittää huomiota. Sekin on tavallaan itsensä invalidisoimista, jos huumorin kautta alkaa itse vaikuttaa negatiivisesti omiin uskomuksiin pärjäämisestään.

Omasta jaksamisestaan Pursiaisen täytyy pitää tietoisesti huolta. Monien adhd-piirteisten tapaan hänellä on taipumusta ylifokusointiin eli ylenmääräiseen yhdestä asiasta kiinnostumiseen. Hänen mielenkiinnon kohteensa liittyvät etenkin kieleen ja opettamiseen.

– Olen onnekas, että olen päässyt alalle, joka kiinnostaa. Nautin tosi paljon työstäni.

Kääntöpuoli on se, että kiinnostava aihe koukuttaa usein liiankin perusteellisesti. Silloin työpäivät venyvät helposti ylipitkiksi ja saattavat jatkua myös viikonlopun puolelle, ellei työntekoa tajua tietoisesti keskeyttää.

Maija Pursiaiselle laavulla yöpyminen ja elävä tuli ovat erityisiä nautinnon lähteitä. Kuva: Riikka Hurri

Ihminen, joka on innostunut työstään, sinnikäs, sosiaalinen ja luova ongelmanratkaisija. Eivätkö nämä ole juuri niitä ominaisuuksia, joita kaikki työnantajat nykyään työntekijöiltään toivovat?

Valitettavasti ennakkoluulot nepsypiirteitä kohtaan istuvat usein vielä tiukemmassa.

Pursiasisella on ollut vakituinen virka syyskuun lopusta lähtien. Kun tämän jutun tekemisestä sovittiin loppukesällä, Pursiainen kirjoitti: ”Nostetaan sitten koeajan jälkeen pöydälle salainen menneisyyteni.” Sanojen perässä on joukko vedet silmissä nauravia emojeja.

Nykyiseltä työnantajaltaan Pursiaisen ei tarvitse pelätä epäasiallista kohtelua, mutta on helppoa kuvitella, että joku työnantaja voisi purkaa työsuhteen koeajalla, jos saisi selville, että uudella työntekijällä on adhd.

– Koulumaailmassa oppilaiden nepsypiirteisiin suhtautuminen on jo ihan ok, mutta työelämässä joutuu edelleen salailemaan. Mutta eihän se diagnoosi mihinkään häviä, kun ihminen kasvaa! Pursiainen puuskahtaa.

Etenkin yliopistomaailmassa elää sitkeänä käsitys, ettei siellä ylipäänsä ole nepsypiirteisiä ihmisiä. Pursiaisellekin on monesti sanottu, ettei hänellä voi olla adhd:ta, koska hän on opiskellut yliopistossa.

Lukihäiriöinen tohtori on monelle vielä käsittämättömämpi ajatus, tietää Riitta Kettunen. Joitakin kertoja hän on avautunut omasta diagnoosistaan, kun akateemiset ihmiset ovat puhuneet vähätellen ”niistä lukihäiriöisistä”.

Nepsyopiskelijoiden vertaisryhmässä Pursiainen on kuullut myös kokemuksia siitä, että nepsypiirteitä on joutunut yliopistomaailmassa piilottelemaan.

– Omien heikkouksien esiin nostaminen on ehkä sellaisessa ilmapiirissä haastavampaa, hän miettii.

Ovatko nepsypiirteet välttämättä heikkous?

Kettusen ja Pursiaisen mielestä eivät. Molemmat esimerkiksi kokevat, että opettajan työssä omasta taustasta on pikemminkin etua kuin haittaa.

– Luokkatilanteissa se on vahvuus. Tunnustelee herkemmin, havainnoi ja pyrkii huomioimaan asioita, Pursiainen luonnehtii.

– Pystyy ymmärtämään oppilaiden tuen tarvetta ihan eri tavalla, Kettunen jatkaa.

Oppilailleen molemmat ovat kertoneet ominaisuuksistaan avoimesti. Kettusen on kuulemma ollut pakkokin selittää, miksi hän toistuvasti kirjoittaa sanoja väärin taululle tai sekoittaa nimiä ja kellonaikoja.

Pursiainen puolestaan arvelee, että hänen esimerkillään voi olla myönteinen vaikutus oppilaisiin, jotka painivat omien vaikeuksiensa kanssa.

Opettajainhuoneessa omasta diagnoosista on ollut vaikeampi puhua. Pursiainenkin kertoo kohdanneensa aiemmissa työpaikoissaan huumorin varjolla tapahtuvaa vähättelyä.

– Monella työpaikalla adhd:ta käytetään vähättelynä, haukkumasanana tai lyömäaseena. Mitätöidään toinen ihminen, kun tällä on adhd. Tarkastellaan kaikkea toimintaa sen läpi.

Nykyisessä työyhteisössään hän ei kuitenkaan pelkää puhua diagnoosistaan, koska siellä keneltäkään ei vaadita täydellisyyttä. Jonkinlainen ”opemyytti” on hänen arvionsa mukaan muutenkin hiljalleen murtumassa.

– Opettajan ei tarvitse enää olla täydellinen kansankynttilä. On tilaa tehdä virheitä, Pursiainen arvelee.

Jossitellahan aina voi.

– Missä olisin, jos olisin saanut jo lapsena ja nuorena oikeanlaista tukea? Olisinko opiskellut näin pitkälle? Kettunen pohtii.

Paradoksaalisesti juuri toistuva tyhmäksi ja laiskaksi leimaaminen sekä nuoruusaikaiset ”sinusta ei voi tulla mitään” -kommentit saivat hänet pyrkimään opinnoissaan yhä korkeammalle. Ammatillisen tutkinnon jälkeen yliopistoon ja maisteriksi, englanninkielisen väitöskirjan jälkeen vielä toisen alan yliopistotutkintoon ja lopulta toiveammattiin erityisopettajaksi.

– Vasta kun tein väikkärin, ymmärsin, etten todellakaan ole tyhmä. Mutta minun piti itse todistaa se. Se antoi valtavasti voimaa, Kettunen toteaa.

Samoja asioita miettii myös Pursiainen.

– Jos olisin saanut jo lapsena lääkityksen ja opiskelukeinoja aikuisen ohjauksessa, minulle ei olisi kehittynyt tällaista sitkeyttä. Ja luovuutta ja improvisointia, hän arvelee.

Anna Dannenberg
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi