Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kotimaa

Kun Tiina Riekkinen oli lopettanut juomisen, hänen 13-vuotias tyttärensä alkoi suunnitella itsemurhaa – perheiden vaikeudet näkyvät nuorten lisääntyvänä oireiluna

Tilastojen perusteella nuorten mielenterveysongelmat yleistyvät Suomessa kovaa vauhtia. 13–17-vuotiaissa masennuslääkkeitä syövien osuus on kaksinkertaistunut 2010-luvulla. Nuorisopsykiatrian avohoitokäynnit ovat samassa ikäryhmässä lähes tuplaantuneet.

"Jos haluat tappaa itsesi, minä en voi sitä estää", Tiina Riekkinen (vas.) sanoi tyttärelleen Irina Niskaselle. Se oli hänen elämänsä hirveimpiä hetkiä. Kuva: Akseli Muraja

Puhelu sairaalasta tuli kesken Tiina Riekkisen työpäivän. ”Tyttärenne on yrittänyt itsemurhaa.”

Oli syyskuun loppu vuonna 2006. Riekkisen 13-vuotias tytär Irina Niskanen oli sijoitettuna nuorisopsykiatrian osastolle masennuksen ja itsetuhoisuuden takia. Niskanen kävi seitsemättä luokkaa.

Riekkinen meni heti sairaalaan. Selvisi, että Niskanen oli yrittänyt hirttää itsensä suihkuletkulla osaston pesutiloissa. Se oli jäänyt yritykseksi, vammoja ei ollut tullut.

Sairaalakäynnin jälkeen Riekkinen marssi suoraan työterveyslääkärille ja jäi pitkälle sairauslomalle. Syynä oli reaktiivinen ahdistuneisuus – äiti oli kantanut huolta tyttärestään niin pitkään, että arjen pyörittäminen kävi liian raskaaksi. Piti pysähtyä.
 

Niskasen oireilu alkoi viidennen luokan syksyllä. Lapsi oli jatkuvasti väsynyt ja itkuinen. Koulupäivän jälkeen tyttö saattoi istua tuntikausia nojatuolissa keittiön nurkassa innostumatta mistään.

Kuudennella luokalla perhe otti yhteyttä koulukuraattoriin. Oireilu oli pahentunut, ja tytön rystysiin oli ilmestynyt viiltojälkiä. Hän väitti hanganneensa ne johonkin vahingossa.

Koulukuraattori teetti Niskasella masennuskyselyn. Siitä tuli ”täydet pinnat”, mikä viittasi vaikeaan masennukseen. Noin kuukautta myöhemmin Niskanen kirjattiin sisään lastenpsykiatrian osastolle.

Koulunkäynti ei sujunut – paitsi kuvataide. Siinä Niskanen oli lahjakas ja motivoitunut.

Kuudennella luokalla hän piirsi kuvan, jossa tyttö hakee hyvää asentoa ahtaassa tilassa, mutta mitenkään päin ei ole hyvä olla.
 

Kun Niskasen oireet puhkesivat, perheen kotona oli moni asia vinksallaan. Ison vesivahingon takia osa asunnosta oli poissa käytöstä. Viisi ihmistä ja koira asuivat kuin sillit suolassa. Hermot ja talous olivat koetuksella.

Tiina Riekkinen oli raitistunut puolta vuotta aiemmin ja kävi vertaistapaamisissa. Juominen oli alkanut Riekkisen erottua Niskasen isästä, ja se oli lisääntynyt asteittain neljän vuoden aikana. Sinä aikana Riekkinen oli perustanut uusioperheen. Lopulta hän oli hakenut itse apua alkoholiongelmaansa.

Tiina Riekkinen, 50, ja Irina Niskanen, 26, istuvat sohvalla vierekkäin ja kertovat yhteisestä menneisyydestään. Se on vahvasti läsnä Riekkisen olohuoneessa, jonka seinillä on hänen tyttärensä tummasävyisiä maalauksia.

Vaikka aihe on raskas ja muistot kipeitä, kaksikko puhuu vuolaasti ja jaksaa myös nauraa.

– Meidän perhekulttuuriin kuuluu, että kaikesta pystytään puhumaan, Niskanen sanoo.

– Kun ystävät ja työkaverit kyselivät kuulumisiani, en jaksanut enää peitellä ongelmia vaan kerroin avoimesti tilanteesta. Avoimuuteni sai muutkin avautumaan vaikeuksistaan. Hoksasin, että usein ihmisillä ei ole ketään, kenelle puhua, Riekkinen sanoo.
 

Tilastojen perusteella nuorten mielenterveysongelmat yleistyvät Suomessa kovaa vauhtia.

13–17-vuotiaissa masennuslääkkeitä syövien osuus on kaksinkertaistunut 2010-luvulla. Nuorisopsykiatrian avohoitokäynnit ovat samassa ikäryhmässä lähes tuplaantuneet.

Kelan lääketilastosta selviää, että Kela-korvattavia masennuslääkkeitä käytti viime vuonna 45 000 alle 25-vuotiasta. Kaksi vuotta aiemmin luku oli 35 600. Kaikkiaan käyttäjiä oli Suomessa viime vuonna lähes 488 000.

Erityisen nopeasti masennuslääkkeiden käyttö on viime vuosina lisääntynyt nuorilla.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tutkimusprofessori Timo Partonen sanoo, että masennuslääkkeitä määrätään moneen tarkoitukseen.

– Nuorilla tavallisia syitä ovat masennustilan lisäksi esimerkiksi osa ahdistuneisuushäiriöistä, bulimia ja anoreksia.

Partonen sanoo, että vaikka valtaosa nuorista voi hyvin, ”merkittävä osuus” kärsii erilaisista mielenterveyden häiriöistä.

– Tilastot depressiolääkkeistä ja avohoitokäynneistä kertovat ilmiön vakavimmasta puolesta. Niiden katveeseen jää iso joukko nuoria, joilla ongelmat ovat lievempiä. He eivät käytä lääkkeitä mutta sairastavat masennusta niin, että siitä voi olla haittaa koulussa tai opinnoissa, Partonen sanoo.
 

Riekkinen pohtii tyttärensä oireiden alkaneen, koska silloin ”oireilulle oli tilaa”.

Niskanen kertoo, että viiltely oli tapa pärjätä epätoivon tunteen kanssa ja kokea hallitsevansa elämäänsä. Kuva: Akseli Muraja

– Minusta oli tullut taas kohtuullisen turvallinen aikuinen. Irinan pahalle ololle oli tilaa perheessä, hän sanoo.

Niskanen itse arvelee olleensa ahdistunut jo alakoulun ensimmäisillä luokilla. Perhe asui vuoden pääkaupunkiseudulla mutta palasi Kuopioon, kun Niskanen aloitti kolmannen luokan.

Niskanen on lukenut äidilleen kakkosluokalla kirjoittamiaan päiväkirjoja.

– Niissä näkyy kouluahdistus. Semmoinen epävarmuus ja huoli asioista, joista sen ikäisen ei pitäisi vielä murehtia, Riekkinen sanoo.

Niskanen selittää kuutosluokalla alkanutta itsensä viiltelyä ”epätoivon fiiliksellä”, tunteella, ettei voi itse vaikuttaa omiin asioihinsa.

– Silloin iskee radikaali tunne, että pitää saada aikaan jotain voimakasta ja näkyvää. Viiltelyllä konkretisoi omaa olemassaoloaan, hän kuvailee.

– Ajattelin, että vaikka en hallitsisi muuta elämässäni, niin hallitsen sen terän. Oikeasti jäin siihen koukkuun, eikä se ollut hallinnassani.
 

Lapsen itsetuhoisuuden kanssa elämisestä tuli perheen uusi normaali.

– Piti olla varpaillaan 24/7. Opin tietämään Irinan kuuntelemasta musiikista, koska piti olla huolissaan, Riekkinen kertoo.

– Jos hänen huoneestaan kuului eteeristä ja melankolista jazzpoppia, ryntäsin heti katsomaan, mitä tapahtuu. Jos kuului Turmion Kätilöitä, tiesin, että nou hätä.

Riekkinen pohtii, että aggressiivinen musiikki auttoi Niskasta projisoimaan tunteitaan. Kaunis ja surullinen musiikki taas johdatteli ajattelemaan kuolemaa. Silloin piti vahtia, ettei tytär livahda vessaan viiltelemään.

– Kun mennään vähitellen syvemmälle suohon, sitä tajuaa vasta jälkeenpäin, kuinka syvällä käytiin, Riekkinen sanoo.
 

Niskanen kiinnostui kuolemasta kuusivuotiaana isomummonsa kuoltua. Riekkinen oli tuolloin juuri eronnut Niskasen isästä.

Riekkinen arvelee, että hänen tyttärensä saattoi käsitellä vanhempiensa eroa sukulaisen kuoleman kautta. Niskanen ei tuntenut isomummoaan kovin hyvin.

Kun Niskanen alkoi myöhemmin pohtia itsemurhaa, kuolema ei tuntunut hänestä pelottavalta.

– Ajattelin silloin, ettei minulla olisi mahdollisuutta tuntea iloa. Haaveilin siitä, etten tuntisi enää mitään. Se oli helpottava ajatus.

Hirttäytymisyritys nuorisopsykiatrian osaston suihkussa oli Niskasen ensimmäinen yritys kuolla.

– Kirjoitin päiväkirjaani jälkeenpäin, että tätäkään minä en osaa. Osastolla keinojen löytäminen oli vaikeaa. Apu oli aina lähellä, ja asukkailta takavarikoitiin esineet, joilla voisi vahingoittaa itseään.
 

Itsemurhayrityksen jälkeen Riekkiselle oli selvää, että perhe ei selviäisi tilanteesta omin voimin. Itsetuhoisuuden takia hänen tyttärensä tarvitsi ympärivuorokautista valvontaa.

Oli tehtävä kova päätös: kahdeksannen luokan alussa Niskanen otettiin huostaan ja sijoitettiin kuntoutuskotiin.

Se merkitsi sitä, että hän joutui luopumaan päätösvallasta omaan tyttäreensä.

Niskanen syytti äitiään ”pois antamisesta”. Kerran hän soitti kuntoutuskodista äidilleen, huusi puhelimessa ja uhkasi itsemurhalla.

Äiti kertoo vastanneensa tyttärelleen rauhallisesti, että jos tämä haluaa tappaa itsensä, hän ei voisi sitä estää. Hän kehotti tytärtään menemään ohjaajien puheille.

Lue myös: Kaksi tarinaa siitä, kun mieli pettää: "En selviä päivästä kotona yksin"
 

Sitten hän lopetti puhelun ja sammutti virran kännykästään.

– Se oli yksi elämäni hirveimpiä paikkoja. Kävin läpi sen pelon, että joudun ehkä hautaamaan oman lapseni, Riekkinen sanoo ääni murtuen.

Niskanen muistaa puhelun.

– Sen jälkeen minulla lensi puhelin seinään. Tuntui, että ohjaajat eivät kuulleet, mitä heille yritti sanoa. Ja sitten äitikin löi oven kiinni naaman edestä.

Lopulta Niskanen kuitenkin puhui kuntoutuskodin ohjaajille. Se auttoi. Sen jälkeen hän ei enää uhannut äitiään itsemurhalla.

– Muistan sen olotilan. Että herranen aika, mitä minä olen aiheuttanut perheelleni.
 

THL:n Timo Partonen sanoo, että lapsuus­ympäristöllä on suuri vaikutus nuoren hyvinvointiin.

– Masennuksen taustalla on usein jonkinlainen menetys, trauma, syrjityksi tuleminen, hyväksikäyttö tai väkivalta.

Riski mielenterveyden häiriöihin kasvaa, jos vanhemmat kärsivät esimerkiksi työttömyydestä, masennuksesta tai alkoholismista.

Tämä on havaittu THL:n pitkittäistutkimuksessa, jossa seurataan vuonna 1987 syntyneitä suomalaisia ja heidän vanhempiaan.

– Vanhempien runsas alkoholinkäyttö näyttää vaikuttavan siihen, miten nuori käyttää itse alkoholia, ja se lisää riskiä sairastua mielenterveyden häiriöihin murrosiässä. Masennuksessa ympäristöllä on suurempi merkitys kuin perimällä, Partonen sanoo.
 

Tiina Riekkinen sanoo tehneensä ”paljon töitä” syyllisyydentunteiden kanssa. Hän tarkoittaa avioeroaan ja alkoholiongelmaansa.

– En vain syyllisyyden kanssa. Pahin tunne oli tyttären menettämisen pelko. Kolmas iso tunne oli kiukku elämän epäoikeudenmukaisuudesta.

Riekkinen kokee, että esimerkiksi hänen tyttärensä hoitotahot ja sosiaalitoimi ovat tuominneet hänet huonona äitinä.

– Oli pakko tehdä itselleen selväksi, että olen tehnyt ratkaisuja ja mokia, joista jotkut ovat vaikuttaneet tyttäreeni. Kuitenkin tiedän, että olen ollut Irinalle parempi äiti kuin moni muu olisi saattanut olla.

Kesällä syntynyt maalaus kuvaa putkessa kulkevia ihmisiä. ”Marssitaan vain eteenpäin eikä yhtään mietitä, mitä elämä voisi olla.” Kuva: Akseli Muraja

Riekkisen alkoholiongelma tarkoitti Niskaselle sitä, että äiti saattoi mennä töiden jälkeen baariin ja tulla kotiin vasta illalla. Hän kävi kuitenkin koko ajan töissä, ja kotona oli huolehtivainen isäpuoli ja ruokaa pöydässä. Riekkinen on ammatiltaan musiikkipedagogi.

– En koe, että minulla olisi ollut turvaton olo. Minulla oli vain ikävä äitiä, Niskanen muistelee.

Riekkinen ajattelee toimineensa elämässään ”parhaan osaamisensa mukaan”.

– Jos en ole sillä hetkellä osannut tai voinut toimia toisella tavalla, miksi syyttäisin itseäni virheestä? Virheiden tekeminen ei ole sen enempää lasten kuin vanhempienkaan ongelma, vaan ongelma on niiden lakaiseminen maton alle. Kaikki tekevät virheitä, Riekkinen sanoo.
 

Laitoskierteessä vietettyjen nuoruusvuosien jälkeen vastuun ottaminen omasta elämästä on ollut Niskaselle pitkä ja kivulias tie.

Täysi-ikäistyttyään hän käytti edelleen psyykenlääkkeitä ja sai sähköhoitoa masennukseensa. Hänellä oli yhä hoitosuhde nuorisopsykiatrian osastolle.

– Aikuistuminen näkyi lähinnä siinä, että pääsin baariin ja että joka paperiin ei tarvinnut äidin allekirjoitusta. Minulla ei ollut ollut aikaisemmin päätösvaltaa hoidostani, ja vastuun kantaminen asioista, joista en ollut tottunut päättämään, tuntui mahdottomalta.

Ensimmäiset aikuisuusvuodet menivät sumussa. Niskanen piirsi ja maalasi tuohon aikaan angstisia ja brutaaleja kuvia.

Yhdessä niistä alaston ja viillelty naishahmo ompelee suutaan umpeen, ja kello käy taustalla. Työn nimi on Aika parantaa.

Noihin aikoihin Riekkinen ehdotti tyttärelleen taidenäyttelyn pitämistä. Näyttelytila järjestyi syksyllä 2014 Kuopion kaupunginkirjastosta.
 

Kaksi viikkoa ennen näyttelyä äiti vei tyttärensä ensiapuun tikattavaksi. Tämä oli taas viillellyt itseään.

Sillä reissulla Riekkinen kysyi tyttäreltään kysymyksen, joka avasi tämän silmät: ”Haluatko sinä oikeasti kuolla vai lopettaa tämän kaltaisen elämän? Ne ovat eri asioita.”

– Silloin aloin älytä, että minun piti löytää erilainen elämä ja ottaa enemmän vastuuta itsestäni. Ja että olin käsittänyt väärin elämän ja kuoleman. Itsetuhoinen käyttäytymiseni loppui siihen, Niskanen selittää.

Näyttely pidettiin. Tuttavat ja sukulaiset tukivat taiteilijanalkua niin, että näyttelyn kulut oli katettu ennakkomyynnillä jo etukäteen.
 

Itse aiheutetun kivun sijaan Niskasen elämää ovat viime vuosina leimanneet toisenlaiset kivut. Hänellä on todettu dissosiaatiohäiriö, joka aiheuttaa ruumiillisia oireita, sekä hermosärkyä aiheuttava kipusäätelyhäiriö.

Niskanen kokee, että monisairaan ihmisen on usein vaikea tietää, mistä hakea apua. Hän sanoo myös, etteivät lääkärit aina usko, kun psykiatrinen potilas tulee valittamaan fyysisiä kipuja.

– Lääkäri saattaa arvioida, että kipuni ovat psyykkisiä, ja sanoa, että mene kotiin ja syö särkylääkettä.

Erään tällaisen lääkärikäynnin jälkeen meni pari viikkoa, ja Niskanen vietiin vatsakipujen takia ambulanssilla uudelleen sairaalaan. Siellä hänellä todettiin kohtutulehdus.

Todennäköisesti myös vuosia jatkunut psyykenlääkkeiden käyttö on aiheuttanut Niskaselle fyysisiä oireita.
 

Niskanen toivoo terveydenhuollolta kokonaisvaltaisempaa otetta potilaan hoidossa.

– Fyysistä ja psyykkistä hoitoa ei pitäisi niin paljon eriyttää. Tuntuu, että minut on amputoitu osiin. Tietyt osat minusta ovat yhdellä poliklinikalla ja tietyt toisella. Välillä on vaikea hahmottaa, mikä osa minua kuuluu minnekin.

Tutkimusten mukaan psykiatriset potilaat kärsivät muita useammin hoitamattomista somaattisista sairauksista.

THL:n Partonen tunnistaa ongelman.

– Kaikki lääkärit eivät ole kaikkien alojen asiantuntijoita, ja osa heistä osaa katsoa vain omaa erikoisalaansa. Paljon on kiinni lääkärin ja hoitajien ammattitaidosta.

Irina Niskanen ja Tiina Riekkinen selaavat Niskasen vanhoja töitä. ”Taiteella on ollut iso merkitys toipumisessani”, Niskanen sanoo. Kuva: Akseli Muraja

Niskanen avaa asuntonsa oven ja johdattaa sisään. Eteisessä on vastassa kolme kissaa.

Riekkinen kantaa sisään ruokakassin ja hoputtaa tytärtään laittamaan pakasteet pakastimeen. He pitävät yhteyttä viikoittain.

– Äiti tuntee minut. Jos olen suuttunut, hän saattaa kysyä, mistä olen surullinen. Hän näkee, mitä siellä taustalla on, Niskanen sanoo.

Asunto on täynnä maalausvälineitä, luonnoksia ja valmiita töitä.

Ulkopuoliselle tämä on vain kerrostalokaksio, mutta Irinalle asunto merkitsee omaa tilaa ja vastuunottoa. Omaa elämää. Hän muutti asuntoon neljä vuotta sitten.

Se oli hänelle tärkeä askel. Takana olivat vuodet laitoksissa, kuntoutuskodissa ja tukiasunnossa.

– Oma kämppä on ollut iso juttu. On alkanut tuntua, että kykenen kantamaan vastuuta ja vaikuttamaan siihen, millainen elämästäni tulee, Niskanen sanoo.

Niskanen kokee, että etenkin Helsingin diakonissalaitoksen pyörittämästä Vamos-yksilö- ja ryhmävalmennuksesta on ollut viime vuosina iso apu toipumisessa – psyykkisestä sairaudesta on tullut hallittava osa elämää.
 

Kaikkeen voimat eivät vielä riitä. Äskettäin Niskanen joutui lopettamaan kuva- ja mediataiteen opintonsa kesken. Tutkinto oli hänelle pitkäaikainen haave, mutta fyysinen kunto ei kestänyt opiskelua.

Ratkaisu oli raskas. Päätöksenteon aikoihin Niskanen maalasi sen, miltä hänestä tuntui. Maalaus esittää alastonta naista, joka katsoo suu auki kohti katsojaa.

Naisen kasvoilla näkyy hämmennys.

Janne Laitinen
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi