Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kotimaa

Kolumni: Mitä tapahtuu, kun jättiläiset ovat kuolleet?

On tullut tunne, että kaikki suuret katoavat nyt nopeasti, kirjoittaa Anja Snellman.

Pitkin kuluvaa vuotta yksi ja toinen kaverini ja ikätoverini on kertonut vanhempiensa kuolemasta. Peräseinä näkyvissä, moni on todennut haikeana. Tämä on nyt se ikä. Ruuhkavuodet alkavat olla ohi. Mutta mitä tulee ruuhkavuosien jälkeen?

Moni kulttuurin ja taiteen parissa työskentelevä kaveri on pohtinut kulunutta vuotta myös kollegiaalisten äiti- ja isähahmojen menetysten kautta. Niin kirjallisuuden, elokuva- ja kuvataiteen kuin rockmusiikinkin tunnettuja ja tunnustettuja nimiä, legendoja, on tänä vuonna kuollut lukuisia.

Taiteen ja kulttuurin puolella korkea ikä tuo ihmiselle edelleen arvostusta ja kunnioitusta, vaikka ikääntyneet taiteilijat eivät ole aktiivisesti esillä, saati läsnä sosiaalisessa mediassa tai tv:n monenkarvaisissa tietovisailuissa ja hupailuissa.

Kaikki ei tietenkään ole sukupolvien välillä kaunista ja kivaa kulttuurielämässäkään, mutta jännitteitä on kenties vähemmän kuin muualla. Vanhoja tekijöitä ihaillaan, ja useilla aloilla myös tietyt kisälliperinteet jatkuvat. Moni meistä kirjailijoista ja taiteilijoista on ehtinyt tavata heitä, joista nyt kirjoitetaan nekrologeja, joissa käytetään sanoja ”legenda”, ”ikoninen”, ”visionääri”, ”renessanssipersoona”.

Joillekin on tullut jopa tunne, että nyt kaikki suuret katoavat nopeasti, ja pian kaikki jättiläiset ovat kuolleet, kuten Mika Waltarin kirjoittaman näytelmän nimi kuuluu.

Kun ihaillut kulttuuriset äiti- ja isähahmot kuolevat, herää kysymys: mitä meidän sukupolvellamme on annettavana, heidän, suurten ikäluokkien tekijöiden jälkeen? Mitä meitä nuoremmat tulevat perimään meiltä?

Toimittaja Aleksis Salusjärvi kirjoitti taannoin omista tuntemuksistaan: ”Kulttuurin ja taiteen keskushenkilöiden kuolemat ovat jättäneet jälkeensä tyhjyyden, joka tuntuu ajoittain ylivoimaiselta. Muistelemme ja kaipaamme yhtä paljon poismenneitä kuin innostumme uusista tulijoista kulttuurin kentälle. Kirkkaimmat tähdet ovat sammuneet, ja se tekee elämästä raskasta.”

Jäin miettimään noita sanoja. Mitä tuosta puuttuu? Puuttuu kyky – ja kenties halukin – nähdä oman sukupolven tekijöitä, aikalaisia, joita ihailla, joista ammentaa.

Meissä kun on se tietty psykologinen jimba, että ihailemme ja fanitamme mieluummin itseämme iäkkäämpiä, ja toisaalta kehumme ja kannustamme itseämme nuorempia.

Olisiko ehkä olemassa jonkinlainen kateus-suodatin, joka estää meitä näkemästä juuri nyt vierellemme, sivuillemme? Ajan ratas naksahtelee, moni aikalainen tarvitsisi kenties juuri nyt taputuksiamme.

Anja Snellman on kirjailija ja terapeutti.

Anja Snellman
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Jatka lukemista LTV:n tarjoamana 2 vk maksutta!

Tilaa ESS VerkkoPlus 2 viikoksi maksutta ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa 2 vk maksutta

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi