Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kotimaa

Ainu Kortelainen oppi äidiltään, kirjailija Anna Kortelaiselta jo varhain, että historia on täynnä tuntemattomia: yksinäisiä äitejä, hylättyjä lapsia ja köyhiä

Filosofian tohtori ja tietokirjailija Anna Kortelainen oli nelikymppinen, kun hän heräsi ajattelemaan, ettei tiedä juuri mitään toisesta isoisästään Reino Peltosesta.

– Minulle oli kerrottu vain, että hän oli muusikko, Kortelainen sanoo.

Kortelainen oli selvittänyt Albert Edelfeltin rakastajattaren Virginien tarinan ja kirjoittanut hänestä kirjan. Oma suku oli kuitenkin jäänyt vieraaksi.

– Isän puolen suku oli ollut sukuni, yksikössä. Äidin taustasta ei koskaan puhuttu. Huomasin, että niin kuin aikanaan Virginien tarinassa, myös äitini suvussa on paljon katkoksia, puuttuvia paloja.

Hän halusi välittää tyttärelleen Ainu Kortelaiselle, 20, kokonaisemman tarinan. Mutta oman sukunsa kanssa hän oli saman haasteen edessä kuin monet muutkin sukututkimusta tekevät: isovanhemmista kukaan ei ole enää kertomassa menneestä.

– Päätin tehdä kokeilun: kuinka pitkälle voi päästä yksittäisten valokuvien ja pienten johtolankojen varassa.

Tutkimusmatka alkoi, kun Kortelaisen tytär Ainu oli vauva.

– Virginie oli minulle ehdottomasti kypsymisprosessi. Olin ajatellut tähtääväni yliopistouralle, enkä missään nimessä ollut ajatellut tehdä kirjoittamista ammatikseni. Sitä paitsi koulussa oli aina annettu valmiit otsikot, joista kirjoittaa. Mutta mistä niitä otsikoita syntyy? Mistä elämän kysymykset löytyvät?

Nuori tutkija löysi kysymyksensä äitiyslomalla, kun hän tutustui Edelfeltin rakastajattareen.

– Tajusin, että menneisyys on täynnä polunpäitä jotka kysyvät, että hei näetkö että tässä on johtolanka? Lähdetkö seuraamaan, tästä puuttuu pala?

Tiedonhankinnan lisäksi vaadittiin myös avoimuutta ja eläytymistä.

– Virginien myötä tuli myös hupakkomaisuus, Kortelainen kertoo.

Sivuhenkilöstä kiinnostuminen ei ollut valtavirtaa miehisessä tutkimusmaailmassa. Kortelaista se veti kuitenkin puoleensa.

– Kirjoitin päiväkirjaa salaa ja lähetin sen hulluuden puuskassa kustantajalle. Sain hyväksyvän vastauksen nopeasti ja olin aluksi kauhuissani: nyt kaikille selviää, mitä minä olen puuhastellut!

Sen jälkeen Kortelainen on kirjoittanut lukuisia historiantutkimuksia naisellisista ja aiemmin näkymättömistä aiheista.

Ainu Kortelainen kasvoi Virginien ja sitä seuranneiden tutkimusten kanssa.

– Olisin halunnut kutsua Virginien syntymäpäivilleni. Äiti selitti, että hän on jo kuollut, ja minua harmitti, Ainu kertoo.

Nykyään Ainu opiskelee kätilöksi. Äidin työ naisten historian alalla vaikutti uranvalintaan.

– Se on feministinen ammatti, jolla on historiallista merkitystä, hän sanoo.

Kun tytär varttui nuoreksi ja Kortelainen oli keski-iän kynnyksellä, kääntyi katse omaan sukuun.

– Ymmärsin silloin konkreettisesti, että isän suku on minusta vain puolet. Se suku oli akateemista ja helsinkiläistä: isänisäni oli Akateemisen Karjala-Seuran jäsen ja kirurgi. Ryhdyin ottamaan selvää myös toisesta suvusta. Selvisi, että äidinisä Reino Peltonen oli ollut viipurilainen rutiköyhä muusikko, vasemmistososialisti, pasifisti ja ateisti, Kortelainen kertoo.

Kortelaisen omat juuret muuttuivat ja täydentyivät. Tunnelataus omaa sukua tutkiessa oli ihan erilainen kuin muussa tutkimuksessa. Hän tajusi, että Virginien tavoin hänen oma isoisänsä oli tuntematon, nobody, josta kukaan ei tule koskaan kirjoittamaan riviäkään.

– Koin, että minulla oli oikeus kirjoittaa hänen elämäntarinansa. Päädyin kirjoittamaan fiktiota muutamien johtolankojen varassa. Se oli minulle iso loikka, mutta myös minun tapani tutustua ihmiseen, joka kuoli muutamaa kuukautta ennen kuin minä synnyin. Ei minulla ollut mitään muuta tietä.

Reino Peltonen oli syntynyt Viipurissa 1906. Samalla kun perheen äiti otettiin kuopuksen kanssa vaivaistaloon Viipurin Papulanmäelle 1920-luvun alussa, Reino laitettiin Karjalan Kaartin rykmenttiin soitto-oppilaaksi.

– Isoisäni äiti oli niin köyhä, että menetti jopa äänioikeutensa. Vaivaistalo on olemassa raunioina, olen löytänyt sen. Se on aivan järkyttävä paikka – Viipurin köyhälistön monumentti.

Peltosen vasemmistolainen vakaumus syntyi kasarmissa – saksofonin ja klarinetin kanssa.

Kortelainen teki tutkimusta paitsi itselleen, myös äidilleen ja tyttärelleen. 

– Vaikeinta oli, että erinäisiä kertoja menin äidin luokse kertomaan asioista, joita hän ei tiennyt isästään. Äiti otti raskaatkin tiedot vastaan suurenmoisen hienosti, mutta aina jännitin kertomista.

Raskaan elämän keskeltä löytyi myös kultahippuja.

– Löysin isoisäni tekstejä. Hänen jatkonovellejaan julkaistiin juuri ennen talvisodan syttymistä Tulenkantajat-lehdessä. Menin kertomaan asiasta äidille, jolle oli aina annettu ymmärtää, ettei hänen isänsä ollut ollut mitään. Äiti ei usein itke, mutta silloin hän alkoi itkeä.

Peltonen muutti sodan jälkeen Tukholmaan ja kuoli vuonna 1968.

– Me käymme siellä hänen haudallaan kerran vuodessa.

Etsinnästään Kortelainen julkaisi romaanin Ei kenenkään maassa. Myöhemmin ilmestyi vielä Kortelaisen ja Peltosen tekstejä sisältävä yhteisteos Huonon matkailijan päiväkirja.

Ainu on äitinsä etsinnästä kiitollinen. Työn tuloksena hänelle kasvoi lisää juuria.

– Koen nyt vahvasti, että juureni ovat Viipurissa. Ymmärrän itseäni paremmin kun ymmärrän sukuni historiaa.

Historialla on myös omantunnon rooli, Kortelainen painottaa.

– Se ei ole pelkästään tiedon välittämistä. Meillä on mahdollisuus oppia edellisten sukupolvien erehdyksistä ja heikkouksista. Meidän tulee olla kiitollisia niistä. Emme saa ajatella, ettei menneeseen pitäisi palata. Päinvastoin!

– Ja jos jotain olen Edelfelt-paralta oppinut niin tämän! Hän ajatteli, että julkisivu on tärkein, että ihmisen pitää viedä salaisuutensa hautaan, mutta minä olen eri mieltä. Salaisuudet ovat arvokkaimpia asioita ihmisessä.

Kortelaisen mielestä historiantutkimus antaa tilaisuuden kuulla ihmisiä heidän omalla äänellään, ilman että heitä keskeytetään.

– Kenen tahansa jäljille voi päästä. Peli ei ole pelattu, vaikkei ketään olisi enää kertomassa. Yhteyden voi saada, kun perehtyy henkilön historiaan, elinympäristöön, aikakauteen, sukupolveen, ammattiin ja kotiseutuun. Ääni alkaa kyllä kuulua sieltä, ihminen tulla vastaan.

Virginien aikana tehty oivallus kantaa yhä.

– Minulle on tärkeää piirtää menneisyyden hopeisia säteitä. Ne ovat kuin hämähäkin heittämät ohuet langat metsässä. Sitä kävelee polkua pitkin ja tuntee, että tässä on jotain, vaikka sitä ei vielä näekään. Jotain, mistä napata kiinni.

Pauliina Salminen
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi