Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kotimaa

Kolumni: Masennuksesta ja päihdeongelmista puhutaan jo, miksei yksinäisyydestä?

Tarvitsemme kaikki miedon yhdessäolon mahdollisuuksia, kirjoittaa Anja Snellman.

Kuva: Laura Oja

Kesäyksinäisyys on erilaista kuin talviyksinäisyys. Talvella ei välttämättä näe kaikkialla ympärillään muiden ilakoivaa yhdessäoloa. Kesällä joka paikassa ympärillä kihisee ja kuhisee, helmat liehuvat, lasit kilisevät, ihot hehkuvat, ilma väreilee erotiikkaa ja kiimaa.

On helluntai vanhoine heilahokemineen, on festareita, rantabailuja ja terassihappeningeja, on juhannus lemmentaikoineen, on sosiaalinen media täynnä kaverien ja tutuntuttujen ihania lomamaisemia ja kesäjuhlia: hei me ollaan täällä kaikki ja meillä on niin mukavaa! Naapurit pakkaavat pihoilla autoihin mökkivarusteita, junat ja bussit täyttyvät reppu- ja rinkkareissaajista, ja kun lämpöasteet kipuavat kohti kolmeakymmentä, aletaan puhua seksihelteestä.

Tutkimusten mukaan joka viides suomalainen kärsii yksinäisyydestä. Käytän sanaa kärsii, sillä monelle yksinäisyys on hyvin tuskallinen asia, joka tuntuu myös fyysisenä kipuna.

Yksinäisyys on kansantauti, kuuluu nykyinen hokema, ja sen lisäksi se on salakavala syndrooma. Yksinäisyys vyyhteytyy, ja siihen liittyy päihdeongelmia ja syömishäiriöitä, masennuksesta ja itsetuhoisuudesta puhumattakaan.

Miksi yksinäisyydestä ei sitten puhuta vaikkapa nuorten syrjäytymiskeskusteluissa yhtä painokkaasti kuin päihdeongelmista ja masennuksesta? Viimeksi mainituista julkisuuden henkilötkin kertovat avoimesti haastatteluissa. Mutta harva tunnustaa potevansa yksinäisyyttä.

Yksinäisyys on edelleen noloa ja häpeällistä; siihen liittyy luuseri-stigma. Siksi niin harva hakeutuu varta vasten yksinäisille korvamerkittyihin rientoihin, kuten yksinäisten sydänten kerhoihin tai yksinäisten vertaistukiryhmiin.

Muistan lapsuudesta erään talossamme asuneen naisen, joka eli pienessä yksiössään ja jonka en koskaan nähnyt kulkevan kenenkään muun kanssa. Hän oli ystävällinen, hymyili ja tervehti, mutta hänestä huokui niin syvä yksinäisyys, että lapsikin sen vaistosi.

Tiesin, että hän kävi laulamassa yhteislauluja, missä ikinä siihen tarjoutui mahdollisuus; kesäisin Soutustadionilla, talvisin joululauluja kirkossa. Välillä hän istui naapuripuistossa lukemassa ja seuraamassa lapsiperheitten hulinaa, joskus häntä näki kävelemässä Linnanmäellä ihmisiä katsellen, juhannuksena hän lähti aina Seurasaareen katselemaan kokkoa ja kansantansseja.

Tällaisia ”elämä on juhla, kaikki on kutsuttu” -tyyppisiä miedon yhdessäolon mahdollisuuksia me kaikki tarvitsemme tässä hektisessä verkostojen ja digitaalisten heimojen ajassa, jossa itse kukin voi huomata yhtäkkiä tipahtaneensa ulkopuolelle.

Kolumnisti on kirjailija ja terapeutti.

Anja Snellman
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Jatka lukemista LTV:n tarjoamana 2 vk maksutta!

Tilaa ESS VerkkoPlus 2 viikoksi maksutta ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa 2 vk maksutta

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi