Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kotimaa

Keskikesällä 1919 Mannerheim valmistautui ottamaan Suomessa vallan, aloittamaan sodan ja hyökkäämään Pietariin

Kriisitunnelmissa sorvattu tasavaltainen hallitusmuoto vuoden 2000 päivityksineen on kestänyt kasassa vuosisadan. Se ei ole lähtökohdat huomioon ottaen hullumpi saavutus.

Carl Gustaf Mannerheim pelkäsi demokraattisen tasavallan tarkoittavan vasemmistolaisen roskajoukon valtaa. Kuva: Museovirasto

Kesäkuun 21. päivä 1919 kello 12 eduskunnassa raikui ”Eläköön! Eläköön! Eläköön!” Eduskunta oli juuri hyväksynyt äänin 165–22 tasavaltaisen hallitusmuodon. Se oli samalla itsenäisen Suomen ensimmäinen perustuslaki.

Maalaisliittolainen sosiaaliministeri Santeri Alkio kirjoitti päiväkirjaansa: ”Olen joka aamu ja ilta rukoillut Jumalaa hallitusmuotomme puolesta.”

Vaikka Alkio olikin hallitusmuodosta innoissaan, tasavalta ei ollut kenellekään laatijoistaan erityisen mieleinen. Sosiaalidemokraatit ja maalaisliittolaiset olisivat halunneet eduskunnalle enemmän valtaa. Kokoomuslaiset ja RKP:läiset olivat halunneet maasta kuningaskunnan tai ainakin vahvempaa hallitusvaltaa.

Levottomuuksiakin pelättiin, mutta kieltolakikauteen juuri siirtyneen valtakunnan juhannusyö 1919 sujui rauhallisissa merkeissä. Turussa kaupunkilaiset ihmettelivät, kun suojeluskunnan rivimiehenä seisoi vartiossa Suomen entinen valtionpäämies P. E. Svinhufvud. ”Täytyy antaa nuorten mennä hurvittelemaan, kyllä minun on aikaa seistä vartiossa”, Svinhufvud totesi.

Hänet oli valittu Suomen valtionhoitajaksi eli väliaikaiseksi valtionpäämieheksi sisällissodan päätyttyä toukokuussa 1918. Politiikan tuulet olivat kuitenkin kääntyneet Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan, jolloin saksalaismielinen Svinhufvud väistyi sopivamman miehen tieltä.

Eduskunta valitsi uudeksi valtionhoitajaksi joulukuussa 1918 valkoisten voitokkaan ylipäällikön C. G. Mannerheimin, joka julisti maahan uudet eduskuntavaalit.

Maaliskuussa 1919 valitun eduskunnan kiireisin tehtävä oli saada aikaan perustuslaki. Tasavaltaisessa hallitusmuodossa valtionhoitajaa ei enää tunnettu, vaan valtionpäämiehen virkaa toimitti presidentti.

Juuri presidentin valtaoikeudet olivat hiertäneet koko kevään 1919 hallitusmuototaistelussa.

Presidentti- ja tasavalta-sanoistakin oli väännetty eduskunnassa. Maalaisliiton Antti Juutilaisen mukaan presidentti oli liian hankala suomalaiseen suuhun: ”90 prosenttia Suomen kansasta ei osaa tätä sanaa lausua.”

Koska Juutilaisen oma nimiehdotus ei kuitenkaan saanut riittävää kannatusta, emme puhu tänä päivänä ”valtakunnan esimies Sauli Niinistöstä”. Presidentin korvikkeeksi oli tarjottu muitakin ehdotuksia, kuten pää- ja esi-istujaa.

Tasavallan tilalle tarjottiin kansanvaltiota.

Viimeinen kompastuskivi saatiin sivuun parahiksi ennen juhannuksen viettoa. Edistyspuolueen Heikki Ritavuori teki oikeistolle myönnytyksen ehdottamalla, että hallitusmuotoehdotuksesta poistetaan eduskunnan oikeus erottaa presidentti. Niin poliitikot pääsivät juhannussaunaan kiroamaan suurena kompromissina hyväksymäänsä hallitusmuotoa.

Valtionhoitaja Mannerheim nyrpisteli nenäänsä eduskunnan siunaamalle Suomen tasavallalle.

Venäjän armeijassa pitkään sotinut aatelisherra ei ollut elämänsä missään vaiheessa päässyt kiintymään suomalaiseen kansanvaltaan.

Demokraattinen tasavalta merkitsi hänelle vasemmistolaisen roskajoukon vallankäytön uhkaa. Sisällissota oli hänen mielestään osoittanut, millaiseen sekasortoon kansanvaltainen kehitys johtaa.

Viimeinen niitti Mannerheimille olivat itsenäisen Suomen ensimmäiset eduskuntavaalit maaliskuussa 1919, joissa hänen vastustajansa SDP sai 80 kansanedustajapaikkaa.

Valtionhoitaja Mannerheim vetosikin 4.4.1919 valtiopäivien avajaisissa: ”Ainoastaan se hallitusmuoto, joka antaa hallitukselle riittävän arvovallan ja voiman, voi taata valtion säilymisen ja rauhallisen kehityksen.”

Mannerheim oli yrittänyt jarruttaa hallitusmuodon hyväksymistä eduskunnassa koko kevään. Niin pitkään kuin hallitusmuotoa ei hyväksyttäisi, Mannerheim pysyisi valtionhoitajana vallan kahvassa.

Tasavalta joutuikin heti eduskuntahyväksymisensä jälkeen ensimmäiseen tulikokeeseen, sillä sitä ei ollut virallisesti olemassa ennen kuin valtionhoitaja vahvistaisi hallitusmuodon.

Allekirjoitustaan pihtaileva Mannerheim sai tuekseen kuiskuttelija-armeijan, jota johti näkymättömistä musteista, salaseuroista ja salanimistä pitävä ammattijuonittelija.

Elmo Kaila oli poliittisen seitinkudonnan mestari. Hän oli puuhannut suojeluskuntia syksyllä 1917 ja rakentanut tasavallan vastaisen propagandaverkoston keväällä 1918.

Ryssävihastaan tunnettu Kaila oli vielä vuonna 1918 pitänyt Venäjän armeijassa 30 vuotta palvellutta Mannerheimia ”ryssänä”. Kun Saksa hävisi maailmansodan ja sen myötä Suomen kuningashaaveet kaatuivat, Kaila siirtyi kannattamaan valtionhoitaja Mannerheimia.

Kesällä 1919 Mannerheimin kanssa asioi Kailan aktivistiystävä Kai Donner. Salanimistä viehättynyt Donner risti Mannerheimin ”Anderssoniksi” ja itsensä ”Karlssoniksi”.

Mannerheim tiesi, ettei saisi tulevissa presidentinvaaleissa kannatusta maltillisten porvarien parista, eikä häntä siten valittaisi presidentiksi. Tosin jos maa olisi sotatilassa, niin vaakakuppi voisi kallistua häneen.

Eduskunnan avajaisissa Mannerheim esitti, että Neuvosto-Venäjän alueella asuvia suomensukuisia kansoja pitäisi auttaa sotilaallisesti: ”Me emme voi välinpitämättömästi katsella niitä kärsimyksiä ja sitä vainoa, jonka alaiseksi Suomen ulkopuolella asuvat heimolaisemme ovat joutuneet.”

Valtionhoitajan sotilaalliset tavoitteet eivät rajoittuneet heimoveljien auttamiseen. Mannerheimin silmissä kiilui Pietari, jossa hän oli viettänyt elämänsä loistokkaimmat vuodet.

Kuva: Museovirasto

Eduskuntapuolueiden ohella Suomessa toimi vaikutusvaltainen ”sotapuolue”. Se koostui aktivisteista, jotka aseistivat keväällä 1919 vapaaehtoisarmeijan vapauttamaan Aunuksen Karjalaa. Myös sotapuolueen tavoitteisiin kuului Pietarin valtaus.

Kaila ja Donner suunnittelivat ”rysäystä” eli oikeistovallankaappausta, joka nostaisi Mannerheimin Suomen diktaattoriksi, minkä jälkeen voitaisiin toteuttaa hyökkäys Pietariin.

Tulevaisuuden näyt Pietarin kohtalosta olivat tosin erilaisia. Mannerheim ajatteli putsaavansa Pietarin ”bolševikkiroistosta” ja ryhtyvänsä sitten yhteistyöhön Venäjän valkoisten vallanpitäjien kanssa.

Kailan verisissä fantasioissa puolestaan koko kaupunki hävitettäisiin maan tasalle ja Suomi saisi turvallisen kaakkoisrajan ikiajoiksi.

Kesäkuun lopussa tasavallan vastaiset juonittelut etenivät täydellä tohinalla. Aktivistien tavoitteena oli aikaansaada ulkopoliittinen kriisi, johon vetoamalla hallitusmuodon vahvistaminen voitaisiin välttää.

Suomen apulaisulkoministeri Leo Ehrnrooth oli jo kertonut nootissaan itänaapurin vallanpitäjien olevan ”inhottavinta sortovaltaa edustavia sanansa syöjiä” ja Suomen hallituksella olevan oikeus ryhtyä toimiin ”neuvostohallituksen saattamiseksi järkiinsä”.

Samaan aikaan suomalaiset vapaaehtoisjoukot sotivat syvällä Neuvosto-Venäjän puolella. Suureksi osaksi alaikäisistä sotureista koottu Aunuksen vapaaehtoisjoukko lyötiin pahoin 26. kesäkuuta. Sotapuolue vaati Suomen hallitukselta armeijan joukkojen lähettämistä Aunukseen.

Tasavallan kannattajat alkoivat epäillä, että sotasiipi yritti väen väkisin saada sodan aikaan. Hallituksen istunnossa 30.6. itärajalle tarkastusmatkan tehnyt jääkärieversti Aarne Sihvo raportoi, että se oli Suomi eikä Neuvosto-Venäjä, joka provosoi rajalla sotaa.

”Punaiset eivät hyökkää, vaan Suomen puolelta ammutaan konekivääreillä vahvasti”, kertoi Sihvo.

Seuraavana päivänä Suomen ulkoministeri Rudolf Holsti jysäytti hallituksessa poliittisen pommin Mannerheimin presidenttitien tuhoamiseksi.

Mannerheim oli juhannuksen alla sorvannut salaa sopimusta Venäjän valkoisen armeijan kenraalin Nikolai Judenitšin kanssa. Tarkoituksena oli tehdä yhteistyötä Pietarin valtaamiseksi.

Holsti pääsi ulkovaltojen välityksellä jyvälle Mannerheimin ja Judenitšin sopimusluonnoksesta ja julkisti miesten ”sotaliiton”.

Holstin ilmiantama liitto aiheutti myrskyn hallituksessa. ”Niillä on aikomus tehdä vallankaappaus”, säikähti 1. heinäkuuta sosiaaliministeri Alkio, joka oli koko vuoden epäillyt Mannerheimia diktaattorihaaveista. ”Silmät auki ja taisteluun Suomen vapauden puolesta”, hän julisti päiväkirjassaan.

Hallituksen istunnossa 3. heinäkuuta tunteet kävivät kuumana, kun tasavaltalaiset tivasivat sotaministeri Rudolf Waldenilta valtionhoitajan sopimuksista.

Walden kiisti sopimuksen olemassaolon, katsoi omaa ja valtionhoitajan kunniaa loukatun ja ilmoitti eroavansa. Sotaministeri ei lopulta eronnut, mutta sosialidemokraattien, edistyspuoluelaisten ja maalaisliittolaisten keskuudessa puhuttiin valtionhoitajan erottamisestakin.

Taaskaan demokratian pelisääntöjen tulkinnasta ei päästy yhteisymmärrykseen. Riippui perustuslakiasiantuntijan poliittisesta kannasta, oliko hänen mielestään eduskunnalla oikeus erottaa valtionhoitaja vai ei.

Hallituksen maalaisliittolaiset ja edistyspuoluelaiset ministerit pelkäsivät tasavallan kaatuvan sotajuonitteluihin.

Kai Donner tapasi 7. heinäkuuta kärttyisän Mannerheimin. ”Hallitus on pettänyt meidät Aunuksen kysymyksessä”, valtionhoitaja valitteli tasavallan kumoamiskumppanilleen.

Hallituksessa hermostuminen lisääntyi, kun se ei saanut selvyyttä, milloin valtionhoitaja kirjoittaisi nimensä perustuslakipaperiin.

Kuva: Nina Huisman

Aktivistit kehittelivät toinen toistaan kekseliäämpiä vallananastusmalleja. Heinäkuun 10. päivä he sorvasivat mallia, jossa valtionhoitaja lykkäisi hallitusmuodon vahvistamista, hajottaisi eduskunnan ja julistaisi poikkeustilan, jolloin voitaisiin aloittaa sotaretki Pietarin valtaamiseksi.

Vihreää valoa suunnitelmalle vilkuttanut Mannerheim ei pitänyt eduskunnan hajottamista ongelmana mutta halusi sodan aloittamiselle ”hyväksyttävän syyn”. Sen keksimisessä aktivistit eivät nähneet mitään ongelmaa.

Oikeistoaktivisti Eino Suolahti ei edes yrittänyt keksiä siveitä kiertoilmauksia heidän salaliittotoiminnalleen, vaan puhui kainostelematta sotilasvallankaappauksesta.

Suolahti esitti villeimmän vallankaappausidean. Hänen mallissaan presidentinvaalit käytäisiin, Mannerheim häviäisi ne mutta tekisi sotaväen ylipäällikkönä vallankaappauksen ja aloittaisi hyökkäyksen Pietariin.

Muut aktivistit torppasivat kuitenkin idean liian järjettömänä, sillä eihän Mannerheim sentään nöyrtyisi presidentinvaalitappion jälkeen vallankaappaukseen.

Valtionhoitaja Mannerheim jätti 10. heinäkuuta pidetyssä valtioneuvoston esittelyssä hallitusmuotoasian pöydälle ”tarkempaa perehtymistä varten”. Hän kuitenkin lupasi hallitukselle ilmoittaa hallitusmuodon vahvistamisesta 14. heinäkuuta, ja vahvistuksen oli määrä tapahtua siitä kahden päivän kuluttua.

Tasavallan kaatajat tarvitsivat kumoukselleen nopeasti lujan poliittisen selkänojan. Mannerheim ei voinut kaapata valtaa ja lähteä sotaan ilman kokoomuksen hallitustukea. Oppositiossa istuva kokoomus oli siis pikaisesti saatava hallitukseen.

Se ei ollut helppoa. Kokoomusjohtajat olivat lähteneet pääkaupungista lomailemaan huviloilleen. Puolueen puheenjohtaja Hugo Suolahtikin luurasi teillä tietymättömillä.

Puhelimen pirinä keskeytti kokoomuslaisen Lauri Ingmanin lauantaisen kesäpäivänvieton Nummen piilopirtissään. Ingman oli toiminut edellisen hallituksen pääministerinä, ja nyt hänet hälytettiin kiireesti Helsinkiin.

Pääkaupungissa käytännöllisen teologian professori vihittiin aktivistien suunnitelmaan, ja häneltä tiedusteltiin, vastaisiko kokoomuksen johto uuden hallituksen muodostamisesta.

Maanantaina 14. heinäkuuta Ingman soitti itse valtionhoitajalle ja sopi tapaamisesta. Siitä hän ei kuitenkaan tullut hullua hurskaammaksi.

Mannerheimilla oli pokkaa pelata sota- ja valtapelejään tuhansien suomalaisnuorten hengellä, mutta hänellä ei ollut kanttia sanoa pappismiehen edessä, mitä hän oikein halusi.

Ingmanin täytyi lopulta ottaa varovaista kettua hännästä ja valistaa valtionhoitajaa, että sodan syttyessä eduskunta olisi kutsuttava joka tapauksessa koolle. ”Nykyinen eduskunta, ellei uutta ole vielä valittu. Maa ei ole koskaan ilman eduskuntaa”, Ingman painotti Mannerheimille.

Pitkän linjan parlamentaarikkona Ingman tunsi kansanvallan kiemurat kenraalia paremmin. Hän oli vakuuttunut, ettei eduskuntaenemmistön vastainen taistelu tuottaisi Suomen kannalta hyvää lopputulosta. Pahimmillaan tilanne ajautuisi siihen, että sisällissodan voittanut valkoinen Suomikin jakautuisi kahtia.

Pelot porvarileirin kahtia jakautumisesta eivät olleet tuulesta temmattuja. Maalaisliittolaiset olivat käyneet tulikuumana jo edellisenä kesänä, kun Suomesta oli tynkäeduskunnassa keploteltu kuningaskuntaa.

Tuolloin SDP:n kansanedustajia ei päästetty ”sisällissotaan syyllisinä” eduskuntaan, ja siksi vaakakuppi oli hetkellisesti kääntynyt monarkialle otolliseksi.

Kun tynkäeduskunta oli päättänyt lokakuussa 1918 tuoda Saksasta kuninkaan Suomelle, maalaisliiton Juho Niukkanen oli uhannut eduskunnassa monarkiaa rakentanutta oikeistoa: ”Jos teillä ja teidän tuomallanne kuninkaalla ei ole silloin pistimiä, kuningas ei pysy pystyssä.”

Kesällä 1919 pahin kuohuntavaihe oli ohi, mutta vasta käyty sisällissota ja edelleen sisällissotaa käyvän Neuvosto-Venäjän uhka toivat Mannerheimin vaatimuksille vahvasta hallitusvallasta laajaa kannatusta.

Kokoomusjohtajia ei löytynyt vielä tiistainakaan. Valtionhoitaja saapasteli tulisilla hiilillä virka-asunnossaan Smolnassa, sillä hänen etsikkoaikansa oli kulumassa loppuun.

Keskiviikkona 16. heinäkuuta Ingman haettiin sotaministeri Waldenin autolla kuulemaan viimeistä aktivistien ehdotusta.

Ehdotuksen mukaan Mannerheim ilmoittaisi aikovansa vahvistaa hallitusmuodon myöhemmin, hajottaisi eduskunnan ja julistaisi uudet vaalit. Ennen vaaleja syttyisi kuitenkin sota, jolloin julistettaisiin sotatila ja Pietari valloitettaisiin.

Ingman vastusti jyrkästi sotasuunnitelmaa ja ihmetteli, miten Mannerheim julistaisi sodan, jos oli jo ilmoittanut hallitusmuodon vahvistamisesta.

Muutamat kokoomusedustajat kannattivat aktivistien suunnitelmaa, mutta keskiviikkoiltana aikarajan umpeutuessa kaappauskuvio sai kaupunkiin kaavituilta kokoomusjohtajilta lopullisen tyrmäyksen.

Juhani Arajärvi oli jo aiemmin pelännyt, että ”kaikki hajoo”, jos eduskunnan päättämä hallitusmuoto jää hyväksymättä. J. K. Paasikivi pohti ulkomaisiakin reaktioita, jos hallitusmuoto jätetään vahvistamatta: ”Saamme kaiken maailman demokratian kimppuumme”.

Pietarin portin vartija Lauri Ingman ei luovuttanut sota-avaimia tasavallan kaatajille. Aktivisteille ja Mannerheimille jäi vain luu käteen. Valtionhoitaja oli kuitenkin tyyni, kun hän kuuli huonot uutiset torstaina 17. heinäkuuta 1919 kello 14. ”No, sitten minä vahvistan kello 16 hallitusmuodon.”

Vahvistuksen jälkeen Santeri Alkio myhäili kuin Naantalin aurinko.

Hallitusmuodon vahvistuspäivää on myöhemmin muistettu ”kansanvallan päivänä”, mutta huomattavasti paremmin demokratian juhlapäiväksi sopisi hallitusmuodon hyväksymispäivä eduskunnassa eli 21. kesäkuuta.

Jo viikko hallitusmuodon vahvistamisesta kansanedustajat kokoontuivat presidentinvaaleihin. Hallitusmuototaistelun kompromissitehtailussa oli päätetty myönnytyksenä sosiaalidemokraateille, että eduskunta saisi valita ensimmäisen presidentin.

Tasavallan ensimmäiset presidentinvaalit 25.7.1919 eivät olleet aivan vapaat. Suojeluskunnat painostivat kansanedustajia äänestämään Mannerheimia. Myös armeijan piiristä ohjeistettiin kansanedustajia ”vastuulliseen äänestyskäyttäytymiseen”.

Mannerheimin luottomies, yleisesikunnan päällikkö Hannes Ignatius käski uhkailla K. J. Ståhlbergiä viestillä: ”Jos Ståhlberg valitaan presidentiksi, on huomenna Pohjola tulessa ja täällä yhdytään siihen”.

Armeija pysyi kuitenkin kasarmeissaan vielä silloinkin kun jännittynyt Ståhlberg tankkasi eduskunnalle 26. heinäkuuta juhlallisen presidentinvakuutuksen.

SDP:n, maalaisliiton ja edistyspuolueen äänet olivat lyöneet RKP:n ja kokoomuksen kannattaman Mannerheimin äänin 143–50.

Viimeisenä kostonaan tasavaltalaisille Mannerheim jakoi kannattajilleen roppakaupalla kunniamerkkejä. Maalaisliiton Kyösti Kallio totesi: ”Mannerheim jakoi taas lähteissään tähtiä ja ristejä niin että inhottaa.”

Ståhlbergin viranhoito puolestaan käynnistyi arkisissa merkeissä, kun kaikki vuokra-autot oli ehditty napata valaansa vannoneen presidentin nenän edestä.

Onneksi sotaministeri Walden poimi jalkamiehen autoonsa, jota oli vain reilu viikko aiemmin käytetty niin Ståhlbergin muotoileman perustuslain kuin hänen presidenttivalintansa kampitukseen.

Millainen valtio Suomesta olisi kesän 1919 suurien salaliittosuunnitelmien toteutuessa kehittynyt, jää ikuiseksi arvoitukseksi. Demokratian kehityksen kannalta oli onni, että Mannerheimin ja aktivistikumppaneiden vallankumousviritys jäi suutariksi.

Mannerheim-vetoista oikeistopommia yritettiin virittää vielä keväällä 1932 Mäntsälän vallankaappausyrityksen yhteydessä, mutta sekin tussahti virittäjiensä sormille.

Muistelmissaan (1951) Mannerheim osasi jo arvostaa aikoinaan vastustamaansa hallitusmuotoa: ”Se on luonut järjestystä ja tasapainoa, edistänyt levollista ja sopusuhtaista kehitystä rauhan aikana ja osoittanut kestävänsä myös sodan koettelemukset.”

Kriisitunnelmissa sorvattu tasavaltainen hallitusmuoto vuoden 2000 päivityksineen on kestänyt kasassa vuosisadan. Se ei ole lähtökohdat huomioon ottaen hullumpi saavutus.

Timo J. Tuikka

Kirjoittaja on poliittiseen historiaan perehtynyt tietokirjailija.

Päälähteet: Martti Ahti: Salaliiton ääriviivat, 1987; Aulis Alanen: Santeri Alkio, 1976; Martti Häikiö: Suomen leijona, 2017; Vesa Vares, Mikko Uola ja Mikko Majander: Kansanvalta koetuksella, 2006.

Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi