Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kotimaa

Lastenohjelmilla tehdään politiikkaa - näin sinunkin lapseesi on vaikutettu

Kuva: Anniina Louhivuori

Lapsuuteni sankareihin kuului Barbapapa. Muotoaan muuttava vaaleanpunainen hahmo aloitti maailmanvalloituksensa Annette Tisonin ja Talus Taylorin lastenkirjassa Barbapapa (1970). Vuonna 1975 alkanut piirrossarja teki päärynänmallisesta oliosta tv-tähden.

Suomessa sarjaa esitettiin Pikku Kakkosessa 1980-luvun alussa. Katsoin sarjan juuri uudelleen, kun löysimme viisivuotiaan tyttäreni kanssa vihdoin molempia kiinnostavaa katsottavaa Net­flixistä. Sarjan toinen katselukerta oli poliittisesti räjäyttävämpi kokemus kuin ensimmäinen.

Barbapapa ei suinkaan ole leikkisä pehmeänsuloinen olio vaan radikaali eläin- ja ympäristöaktivisti. Kansalaistottelemattomuuden alkutahdit nähdään jo kolmannessa jaksossa, jossa Barbapapa hyökkää öljyä valuttavan tankkerin kimppuun.

Voisi kuvitella, että Barbapapan tavattua Barbamaman ja pariskunnan saatua seitsemän lasta suurperheen isältä ei enää löytyisi voimia poliittiseen aktivismiin. Mitä vielä!

Barbapapa yllyttää lapsikatraansakin vastarintaan. Barbaperhe tekee sen, mistä presidentti Donald Trump vasta haaveilee Yhdysvalloissa. Luonnonläheinen barbaperhe rakentaa elämänmuotoaan suojelevan rajamuurin tehtaita ja autoja vastaan.

Ilmansaasteet eivät kuitenkaan noudata alueellisia rajoja. Barbaperhe jättääkin tuhoutuvan planeetan avaruusarkillaan ja ottaa vain eläimiä mukaansa.

He palaavat kuitenkin takaisin maahan, kun ihmiset lopulta havahtuvat ympäristökatastrofiin ja ryhtyvät mittaviin ilmastotalkoisiin.

Sarjan toisella kaudella siirrytäänkin suoraan toimintaan. Barbaperhe kylvää kauhua ja tuhoa sabotaasi-iskuillaan kaupunki- ja puistorakentamista vastaan.

Henkilövahingoilta säästytään vain ihmeen kaupalla, kun Barbapapa tuhoaa valaanpyyntialuksen ja murskaa suurriistan metsästäjien helikopterin.

Barbapapa oli pitkään seurannut intialaisen Mahatma Gandhin oppia väkivallattomasta vastarinnasta, mutta kun hän kohtaa hylkeenpyytäjät, tapahtuu merkittävä ideologinen käänne.

Vakaumuksellinen pasifisti kiihtyy ja muuttaa kätensä jättiläispiiskaksi. Barbapapa antaa kunnon selkäsaunan pohjoisen perinteisen elinkeinon harjoittajille.

Poliittisesti Barbapapa suhteutuu hyvin aikaansa. Maailma heräsi 1970-luvulla ympäristöongelmiin, ja Pohjois-Amerikassa Greenpeacen aktivistit lähtivät kumiveneillä valaanpyyntialusta vastaan vuonna 1975.

Tiedostava sarja oli ilmastoasioissa aikaansa edellä, mutta nykykeskustelun valossa Barbapapa syyllistyi ilkeään kulttuuriseen omimiseen.

Vierailleessaan Kanadan intiaanien parissa barbaperhe tekee barbakikan ja muuttaa muotoaan toteemipaaluksi.

Vaikka sarjan intiaanit eivät suhtaudu monumenttinsa omimiseen häpäisynä, Netflixin kannattaa varautua vastaamaan syytöksiin alkuperäiskansoja halventavan lastensarjan esittämisestä.

Rasismisyytösten vaaraa pahentaa se, että toisessa intiaanijaksossa perheen punainen poika Barba-Paavo muuntautuu ”punanahaksi”, jolla on vieläpä hevosen jalat.

Eri aikojen kulttuurituotteita olisi tietysti kyettävä suhteuttamaan synty-yhteyksiinsä. Lapsuudessani suosittua piirrossarjaa Maija Mehiläistäkin voi hyvin näyttää nykylapsille, vaikka herttaisen mehiläisen tuntosarvet ovat syvällä saksalaisessa rotuopissa.

1970-luvun puolivälin tv-sarja pohjautui saksalaisen Waldemar Bonselsin vuonna 1912 julkaistuun satukirjaan.

Alkuperäinen Maija Mehiläinen sisälsi militarismia ja rotuerottelua. Maijan mielestä ampiaisten ”roskajoukko” oli lajina huomattavasti mehiläisten alapuolella.

Siinä missä Maija Mehiläinen oli arjalaistyylinen rotuhygienisti, hollantilaisankka Alfred J. Kwak puolestaan vaappui rotuerottelua ja totalitarismia vastaan 1980–1990-lukujen taitteen piirrossarjassaan.

Alfred J. Kwak esimerkiksi vastusti toisinajattelijoita vainoavaa hitlermäistä Korppi-hahmoa. Barbapapan tavoin Kwak oli ympäristöaktivisti ja valaanpyynnin vastustaja.

Aristoteleen mukaan ihminen on poliittinen eläin, mutta Kiinassa karhut ovat poliittisimpia eläimiä. Pandat ovat diktatuurin tärkeimpiä propagandavientituotteita, ja viime kesänä maa eväsi Nalle Puhin maahan saapumisen.

Kiina ei päästänyt elokuvaa Risto Reipas ja Nalle Puh (2018) elokuvateattereihinsa. Syyksi epäiltiin somessa levinneitä meemejä, joissa maan presidenttiä Xi Jinpingiä verrattiin Nalle Puhiin.

Suomessakin on sensuroitu lasten suosikkeja. Vuonna 1974 Kemin kaupunki, joka oli vahvasti vasemmalle kallellaan, lopetti Aku Ankan tilauksen kasvatusneuvolaansa, koska piti lehteä kapitalistisena hapatuksena.

Kirjoituksen lähteenä on käytetty muun muassa Sulevi Riukulehdon ja Kari Pöntisen artikkelia Lukiko Hitler Maija Mehiläistä? – Politiikka luuraa lastenkirjoissa (Tieteessä tapahtuu 7/2001).

Terhi Nevalainen
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Jatka lukemista FC Lahden tarjoamana 2 vk maksutta!

Tilaa ESS VerkkoPlus 2 viikoksi maksutta ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 2 vk
0 €

Oletko jo tilaaja?

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi