Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kotimaa

Suomen suurin puolue on 1,2 miljoonan suomalaisen nukkuvat – osa yksinkertaisesti unohtaa äänestää, mutta syitä on paljon muitakin

Kuva: Anniina Louhivuori

On eduskuntavaalien aika. Puolueet ovat heittäneet vaalinuottansa vesille ja kansanedustajaehdokkaat täyttäneet sanomalehtien yleisönosastot mielipidekirjoituksillaan.

Vaalikarjaa lassoavat puolueet kehuvat itseään ja parjaavat vastustajiaan siihen saakka, että kahden viikon kuluttua sunnuntaina vaalitulos näyttää, kenen kanssa seuraavan hallituksen voisi muodostaa.

Pienen hetken äänioikeutettu kansalainen on kuningas. Hänelle tyrkytetään torikojuista ilmaiseksi makkaraa, ja lapsillekin jaetaan hymyssä suin erivärisiä ilmapalloja.

Äänestäjät bongaavat lehdistä ja ulkomainoksista tutun tai luotettavan näköisiä naamoja, surffailevat telkkarin vaalitappeluita, täyttävät vaalikoneita ja puntaroivat sopivaa ehdokasta tai puoluetta.

Puolue on tärkeä, sillä nykykäytännön mukaan suurimman puolueen puheenjohtajasta on tullut pääministeri.

Edellisissä, kevään 2015 eduskuntavaaleissa Suomen keskusta sai vajaasta kolmesta miljoonasta annetusta äänestä 626 218 ja nousi pääministeripuolueeksi.

Silti Juha Sipilän johtama keskusta ei ollut vaalien suurin puolue. Se hävisi nukkuvien puolueelle yli 600 000 äänellä.

Nykyään lähes kolmannes täysi-ikäisistä suomalaisista jättää äänestämättä eduskuntavaaleissa. Osa yksinkertaisesti unohtaa vaalipäivän, mutta äänestämättömyyteen on paljon muitakin syitä.

Tiedetään, että äänestysintoa vähentää esimerkiksi muuttaminen toisen vaalipiirin alueelle. Jos vielä muuttaa omistusasunnosta vuokralle, äänestysalttius vähenee entisestään.

Suomi on muuttunut – ja suomalaiset muuttaneet – melkoisesti vuodesta 1962, jolloin eduskuntavaalien äänestysprosentti oli hulppeat 85,1. Se on sotien jälkeisen ajan ennätys.

Äänestysaktiivisuus vaihtelee suuresti maan kolmentoista vaalipiirin ja kuntien eri äänestysalueiden välillä. Esimerkiksi kotikaupungissani Jyväskylässä sijaitsevassa Kangaslammen lähiössä käydään harvakseltaan uurnilla. Viime eduskuntavaaleissa neljä kymmenestä alueen äänioikeutetusta jätti äänestämättä.

Miksi ihmeessä?

Saavun Kangaslammen äänestysalueella sijaitsevaan Huhtasuon kylätoimistoon kreivin aikaan: pääsen mukaan juuri alkavaan tietovisaan. En muista, että elokuvan Risto Räppääjä ja pullistelija (2019) ohjasi Markus Lehmusruusu, joten palkintokahvit katoavat tietävämpien suihin.

Tiukan tietovisan jälkeen kysyn miesvaltaiselta kahvipöytäraadilta, miksi nukkuvien puolue nauttii heidän alueellaan suursuosiosta.

Miehet katsovat toisiaan ja itsestäänselvyyksien kyselijää. Sitten ensimmäinen puuskahtaa:

– Etkö tiiä? Täällä asuu niin paljon köyhiä. Tämä on sosiaalinen rotanloukku.

Ennen kuin ehdin kysyä köyhyyden ja äänestämättömyyden yhteydestä, saan kattavan selvityksen monesta suusta. Kaikki haluavat kommentoida – mutta vain nimettöminä.

– Ei se äänestäminen vaikuta mitenkään köyhyyteen. Ehdokkaan pitäisi pystyä vaikuttamaan järjestelmään, mutta se on aivan sama, keitä sinne eduskuntaan valitaan, sanoo eräs mies, joka aikoo kuitenkin itse äänestää.

Pitkän elämänsä aikana vain kerran äänestänyt mies puolestaan jyrisee:

– En varmasti äänestä. Siitä ei ole köyhälle mitään hyötyä. Poliitikot puhuvat paskaa, ja köyhät vain köyhtyvät!

Soitan väitöstutkija Hanna Willman-Iivariselle, joka pitää Vaalimuusa-blogia ja on tutkinut kuluttajien valintoja sekä päätöksenteon psykologiaa. Tutkimuksessaan hän on jakanut nukkuvat äänestäjät erilaisiin ryhmiin.

Suurin ryhmistä on periaatteen vuoksi äänestämättömät. Peräti 27 prosentille nukkuvista äänestämättömyys on poliittinen valinta.

– Tähän ryhmään kuuluu sekä nuoria vihaisia miehiä että vanhempia ihmisiä, joille äänestämättä jättäminen on selkeä kannanotto, Willman-Iivarinen luonnehtii.

Äänestämättä jättäminen on siis samalla tavalla poliittinen teko kuin äänestäminenkin. Silti äänetön poliittinen vastarinta sivuutetaan herkästi yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja nukkuvia syyllistetään laiskuudesta.

Esimerkiksi vihreitä äänesti viime eduskuntavaaleissa 253 000 ihmistä. Periaatteen vuoksi äänestämättä jättäneitä oli 340 000, siis huomattavasti suurempi joukko.

Lähes yhtä suuri porukka on ”ei vain jaksa äänestää” -ryhmä.

– Heille on vaivalloista päättää ehdokas, ja äänestämään menemisessä on liikaa duunia. He myös pelkäävät katuvansa valintaansa, kun eivät jaksa perehtyä siihen tarpeeksi, viestinnän alan väitöskirjaansa viimeistelevä Willman-Iivarinen analysoi.

17 prosenttia nukkuvista kokee, että politiikka on niin vaikea hahmottaa, ettei äänestäminen kannata.

Toiset 17 prosenttia jättävät äänestämättä, koska ajattelevat, että ”mikään ei kuitenkaan muutu”.

– Tämä ryhmä elää tässä ja nyt eikä mieti tulevaisuutta. Äänestämisen vaikutuksethan näkyvät vasta tulevaisuudessa.

”Kyllästynyt politiikkaan” -ryhmään kuuluu 14 prosenttia.

– Jos he äänestävät, he äänestävät ehdokasta. Puolueet ovat heille täysin yhdentekeviä, tutkija kuvailee.

Kylätoimiston kahvipöydässä uskotaan siihen, ettei äänestäminen kannata. Miehet ovat kyllästyneet poliitikkojen vuosikymmenestä toiseen jatkuneisiin vaalilupauksiin.

Kysyn, käyvätkö puolueet edes kampanjoimassa Kangaslammella, jossa vain harva äänestää.

– Kyllähän niitä täälläkin käy, ja ne yrittävät lahjoa meitä äänestämään jakamalla vaikka minkälaista herne- ja kaalikeittoa, eräs miehistä ärisee.

Nukkuvat kiinnostavat poliitikkoja, sillä maan hiljaisen enemmistön käsissä ovat valtaanpääsyn avaimet: sadattuhannet äänet. Puolueiden kannalta nukkuvien herättely on kuitenkin yhtä vaarallista kuin talviunisen karhun hätistely.

Hurskaat toiveet äänestysprosentin nousemisesta tuskin ovat aivan aitoja, etenkään jos niitä esitetään porvaripuolueista.

– Jos päättämisen vaikeutta valittava ryhmä alkaisi äänestää, he äänestäisivät vasemmistoliittoa tai demareita, Willman-Iivarinen sanoo.

– Kokoomuksen ei siis kannata tehdä päätöksentekoa äänestäjille yhtään helpommaksi.

Vaarallisin joukko vanhoille valtapuolueille on kuitenkin periaatteen vuoksi äänestämättömät.

– Jos he äänestäisivät, he äänestäisivät enimmäkseen perussuomalaisia.

”Tuli iso jytky”, ulvotti Timo Soini kannattajiaan kevään 2011 eduskuntavaalituloksen selvittyä. Perussuomalaiset nousi 39 kansanedustajallaan kerralla suurpuolueiden kastiin.

Perussuomalaiset onnistui toteuttamaan vanhojen valtapuolueiden pahimman painajaisen: saamaan uurnille äänestäjiä, jotka perinteisesti olivat nukkuneet.

Jytky antoi myös uusille poliittisille yrittäjille uskoa siihen, että nukkuvien armeijan voi mobilisoida. Nukkuvat ovat saaneet jo nimikkopuolueenkin.

Nukkuvien puolue -niminen yhdistys aikoo koota yhteen suomalaisia kadunmiehistä vuorineuvoksettariin ”lompakon paksuudesta, koulutustaustasta, iästä tai asuinpaikasta välittämättä”.

Havaitsen, että puolueeksi haluavan yhdistyksen puheenjohtaja asuu lähistölläni. Lähden kysymään, millä keinoilla Nukkuvat aikoo saada houkuteltua nukkuvat uurnille.

Petri Hirvimäen kädet käyvät liki suun tahtiin, kun hän kertoo Jyväskylän ”puoluetoimistossaan” eli väestönsuojaan rakennetussa kerhotilassa puolueensa valtavasta äänestäjäpotentiaalista.

– Miljoona suomalaista!

Toistaiseksi nukkuvat äänestäjät eivät tosin ole löytäneet Nukkuvien puoluetta, sillä yhdistys kerää yhä kannattajakortteja oikeaksi puolueeksi rekisteröitymistä varten. Niitä tarvittaisiin viisituhatta.

Puheenjohtaja Hirvimäki on eduskuntavaaleissa valitsijayhdistyksen ehdokkaana, siihen riittää sata kannattajakorttia. Hän puhuu vuosikymmenten, jopa vuosisadan kuluessa syntyneestä ”valtapuoluekorruptiosta”.

– Porvaripuolueet ostavat miljardeilla euroilla itselleen ääniä yritys- ja maataloustukien kautta, ja vasemmistopuolueet ovat kytkeytyneet väärällä tavalla ay-liikkeeseen, hän jyrisee.

Hirvimäki pitää suomalaista puoluekenttää muutenkin vanhentuneena ilmiönä.

– Vanhakantainen vasemmisto–oikeisto-peli on idioottimainen, ja se on mahdollista nyt lopettaa, Hirvimäki sanoo ja kaivaa laukustaan esiin tonttulakin.

Valkoreunainen punalakki symboloi sitä, ettei Nukkuvien puolue ole riippuvainen sisällissodasta periytyvistä poliittisista jakolinjoista.

Lopuksi kysyn Nukkuvien puolueen johtajalta, miksi nukkuvat eivät äänestä.

– He kokevat, ettei ole vaihtoehtoja.

Maailma muuttuu järisyttävän nopeasti, mutta Suomen puoluekenttä on säilynyt hätkähdyttävän samannäköisenä jo vuosisadan.

Tällä vuosituhannella 1920-luvun suuret luokkapuolueet SDP, maalaisliitto (nykyisin keskusta) ja kokoomus ovat kuitenkin joutuneet kohtaamaan uudenlaisia kannatusongelmia.

Jo kevään 1999 eduskuntavaalien alla tehdyssä kyselyssä yli puolet suomalaisista oli sitä mieltä, ettei yksikään puolue aja heille tärkeitä asioita. Viime joulukuussa Ylen puoluekannatusmittauksessa ylivoimainen ykkönen oli ”en osaa sanoa”.

Moni ei löydä mitään puoluetta kannatettavaksi, mutta äänestysprosenttimme kohoaa kuitenkin eurooppalaiselle keskitasolle. Yksi syy siihen löytyy kummallisesta hokemasta, jota kuullaan usein vaalien alla.

Suomalaiset toistelevat yhä, että ”äänestäminen on kansalaisvelvollisuus”, eikä suinkaan kansalaisoikeus, joka saavutettiin 1800–1900-lukujen taitteen äänioikeustaisteluissa.

Tutkija Willman-Iivarinen on havainnut, että äänestäjät käyttävät kansalaisvelvollisuutta ja -oikeutta synonyymeina, vaikka kysymys on kahdesta eri asiasta.u

Vaalitutkija Sami Borgin teoksen Kunnallisvaalitutkimus 2017 mukaan peräti kolme neljästä äänestäjästä pitää äänestämistä kansalaisvelvollisuutena. Nukkuvista näin ajattelee vain yksi viidestä.

Myös sukupuoli vaikuttaa.

– Naiset äänestävät miehiä enemmän velvollisuudentunnosta, Willman-Iivarinen kertoo.

Velvollisuuseettinen tapakulttuuri on mielenkiintoinen ilmiö. Jos äänestämässä käydään vain hyvän poliittisen omatunnon saavuttamiseksi, neljän vuoden välein harjoitettava rituaaliäänestäminen näyttäytyy enemmänkin uskonnollisena kuin poliittisena ilmiönä.

Toinen suosittu hokema on ”vain äänestämällä voit vaikuttaa”, jolla esimerkiksi Ylen tietoiskuissa aktivoitiin uurnille ennen edellisiä eduskuntavaaleja.

Ajatus äänestämisestä ainoana poliittisena vaikutuskeinona on lohduton. Tuoreen nuorisobarometrin mukaan nuorten kiinnostus politiikkaan on ennätyskorkealla. Nuoret uskovat äänestämisenkin vaikutuksiin mutta myös tekevät itse politiikkaa puolueista piittaamatta. He vaikuttavat esimerkiksi ostopäätöksillään ja keskustelemalla politiikasta sosiaalisessa mediassa.

Ylen hiljattain tekemän kyselyn mukaan alle 30-vuotiaat uskovat poliittisiin vaikutusmahdollisuuksiinsa enemmän kuin muut ikäryhmät, mutta äänestäminen on heille etäinen vaikutuskeino.

Äänestysaktiivisuus kasvaa yleensä iän noustessa, mutta kylätoimiston kahvipöydässä niin ei ole käynyt.

Kanssani pöydässä istuva äijäsakki vaihtuu. Viereeni istuu mies, joka esittelee itsensä ensin nukkuvien ja sitten perussuomalaisten kannattajaksi.

Miehen kaksijakoisuus on linjassa niiden tutkimusten kanssa, joiden mukaan äänestämisen vaikutuksiin vähiten uskovat äänestävät todennäköisimmin perussuomalaisia.

Mies pohtii politiikan monimutkaisuutta.

– Ei tällainen tavallinen sälli ymmärrä yhtään siitä politiikan tekemisestä. Se on yhtä hepreaa.

Halleluja ja aamen, ajattelen. Murhe on yhteinen.

Politiikka on vaikeasti hahmotettava kielipeli niin sote-uudistusta tekeville kansanedustajille, politiikan tutkijoille ja toimittajille kuin koko äänestäjäkunnallekin.

Poliittinen hahmotuskyvyttömyys on uusi kansantauti, jolle on ollut useita altistavia tekijöitä: Koulut muistavat kauhulla 1970-luvun ylipolitisoitumisen ajan eivätkä uskalla ruotia puoluepolitiikkaa. Media hakee lukijoiden huomiota keskittymällä politiikan sirkustemppuilun raportointiin. Puolueet ovat haluttomia kehittämään demokratian käyttöjärjestelmää kuluttajaystävälliseksi.

Äänestäjäkin voi vilkaista peiliin, sillä harva tietää edes sitä, mitkä puolueet istuvat hallituksessa ja mitkä oppositiossa. Ennen kevään 2011 eduskuntavaaleja julkaistussa Helsingin Sanomien kyselyssä harvempi kuin joka kolmas suomalainen osasi luetella hallituspuolueet.

Entisaikoina äänestäminen oli simppelimpää. Yksinkertaistettuna maanviljelijät äänestivät maalaisliitto-keskustaa, paremmat piirit kokoomusta, duunarit sosiaalidemokraatteja ja köyhälistö kommunisteja.

Edistyspuoluetta, joka toimi 1918–1951, ei äänestänyt juuri kukaan, mutta silti heidän joukostaan valittiin kaksi tasavallan presidenttiä (K. J. Ståhlberg ja Risto Ryti) sekä useita pääministereitä.

Sää vaikutti merkittävästi äänestysprosenttiin ja vaalitulokseen: kokoomuksessa ja SDP:ssä toivottiin vaalipäiväksi myrskyä, etteivät maalaiset lähtisi äänestämään.

Äänestäjäkunnasta tuli liikkuvaa vasta 1980-luvun yhteiskunnallisessa ja poliittisessa rakennemuutoksessa. Puolueiden oli pakko seurata kehitystä, joten nekin alkoivat liikkua äänestäjien mielihalujen perässä – varsinkin vaalien alla.

Yhteiskuntaluokka määritti pitkään, mitä puoluetta suomalainen äänesti. Nyt luokka määrittää sitä, äänestääkö suomalainen vai ei.

– Suomi on luokkayhteiskunta, sanoo luokan ja äänestämiseen suhdetta tutkiva Hannu Lahtinen kainostelematta.

Tilastollisesti äänestäminen on hyväosaisten ja koulutettujen puuhaa. Eri koulutustaustojen välillä erot äänestysaktiivisuudessa ovat järisyttäviä.

– Vain peruskoulun käyneistä kolmekymppisistä 31 prosenttia äänestää. Mutta samanikäisistä maistereista äänestää 86 prosenttia, kertoo Lahtinen, joka viimeistelee sosiologian väitöskirjaa Helsingin yliopistossa.

Hänen mukaansa matalasti kouluttautuneet äänestävät huomattavasti vähemmän kuin aiemmin. Korkeasti kouluttautuneet taas äänestävät aiempaa enemmän.

Äänestämättömyyden taustalla piilee monenlaisia resurssi- ja motivaatiovajeita, jotka Lahtinen kiteyttää näin:

– Jos on kovin köyhä ja kipeä, politiikan seuraamiseen ei ehkä ole voimavaroja. Jos kokee, että yhteiskunnassa on potkittu päähän, ei luota järjestelmään eikä halua osallistua siihen. Jos kukaan tuttu ei äänestä, vaatii melkoista aktiivisuutta, että on ainoa, joka käy äänestämässä.

Lahtinen näkee riskinä, että jos vain hyväosaiset äänestävät, poliitikot kuuntelevat lähinnä heitä. Se puolestaan johtaa huonompiosaisten entistä suurempaan turhautumiseen. Pahoinvoinnin ja eriarvoistumisen kierre vain yltyy.

– Kierre voi pahimmillaan johtaa pitkälliseen poliittiseen syrjäytymisketjuun. Tutkimuksissa on havaittu, että äänestämättömyys periytyy vanhemmilta lapsille.

Tutkija muistuttaa, mistä äänestämisessä pohjimmiltaan on kyse.

– Se vaikuttaa eduskunnan kokoonpanoon. Yksi ääni vaikuttaa toki melko vähän, mutta toisaalta kenelläkään muulla ei ole sen enempää vaikutusvaltaa.

Tasa-arvoisen demokratian läpimurto tapahtui Suomen ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1907. Ennen sitä elettiin säätyvaltiopäivien aikaa, jolloin äänestäjillä oli eri määrä ääniä riippuen sukutaustasta, varallisuudesta tai tuloista. Yhdeksällä kymmenestä suomalaisesta ei ollut äänioikeutta lainkaan.

Nyt kaikilla on yksi ääni, mutta monen nykyäänestäjän mielestä senkin antaminen on turhan riskialtista. Hanna Willman-Iivarisen mukaan ihmiset pelkäävät tekevänsä nolon tai kaduttavan valinnan. Heitä arveluttaa myös se, ettei ehdokas edustakaan heidän arvojaan.

– Ihmiset näkevät liikuttavan paljon vaivaa äänestääkseen arvojensa mukaista ehdokasta, mutta vain harva onnistuu äänestämään monipuoluejärjestelmässämme itsensä kannalta oikein, Willman-Iivarinen sanoo.

Vaalijärjestelmämme suurimpiin riskeihin kuuluu, ettei omaa ehdokasta valita eduskuntaan ja ääni meneekin saman puolueen ehdokkaalle, joka on arvoiltaan täysin vastakkainen.

Äänestämättömyys puolestaan on valtava riski koko maan kannalta. Se jakaa Suomea ja luo pohjaa populismille. Kiihkopopulismin voittokulku on ollut 2010-luvulla hätkähdyttävä ympäri demokraattisen maailman.

Willman-Iivarisen mukaan elämme päätöksenteon ulkoistamisen aikakautta, jolloin pitäisi osata valita erityisen viisaita päättäjiä.

Ehdokkaan ja puolueen valintaa helpottamaan rakennettiin vaalikoneet, mutta niiden hyvä tarkoitus ei läheskään aina toteudu.

– Olen hirveän huolissani siitä, että kuka tahansa voi perustaa vaalikoneen, eikä niitä millään tavalla säädellä. Vaalikoneeseen voi tehdä kysymykset, joiden tuloksia pystyy täysin manipuloimaan. Tulokset voivat olla poliittisesti tarkoitushakuisia, ja eri vaalikoneet ehdottavat aivan erilaisia ehdokkaita, Willman-Iivarinen sanoo.

Testaan tutkijan väitettä Uutissuomalaisen ja Ylen vaalikoneilla ja tyrmistyn. Vaalikoneet antavat minulle lähes päinvastaiset puolue- ja ehdokassuositukset. Toisen vaalikoneen kärkiehdokkaani on toisen koneen häntäpäässä.

Kylätoimiston pöydässä poliitikkojen höykytys jatkuu, mutta asuinalue saa vuolaita kehuja.

– Vaikka tätä paljon parjataankin, tämä on hyvä paikka asua.

Lähiön ongelmiin on tartuttu tarmokkaasti. Kylätoimiston tiloissa toimii ”Ihmisten ilmoille!” -hanke, jossa kohdataan ikäihmisiä ja yksinäisiä.

Sairastelukin vaikuttaa äänestämiseen, eikä pelkästään vaalipäivänä, tutkija Hannu Lahtinen kertoo.

– Jos on pitempiaikaista kremppaa, silloin ei ehkä jaksa seurata politiikkaa. Joitakin sairaudet saattavat tosin myös aktivoida, esimerkiksi syöpäpotilailla on havaittu muita korkeampaa äänestysaktiivisuutta. Sitä on selitetty esimerkiksi syöpäjärjestöjen aktiivisuudella sekä omakohtaisella toimivan terveydenhuollon tarpeella.

Teen jo lähtöä kodikkaasta kylätoimistosta, kun aiemmin sosiaalisesta rotanloukusta puhunut mies tulee vielä uudelleen juttelemaan.

– Suomalainen politiikan tekotapa on itse aiheuttanut nämä äänestämättömyysongelmat, hän sanoo.

Miehen väitteessä on paljon perää.

Suomalainen politiikka on 2010-luvulla näyttäytynyt usein kaoottisena, mikä tuskin lisää hanakkuutta äänestää.

Demokratiassa jokainen ääni on yhtä tärkeä, mutta myös jokainen antamaton tai tyhjä ääni on merkittävä poliittinen viesti. Suomessa on 1,2 miljoonan nukkuvan äänestäjän hiljainen enemmistö. Mutta he ovat yllättävän äänekästä joukkoa, jos heitä vain kuuntelee.

Äänestämisinnon rapautuminen on monimutkainen ongelma, jota ei ratkaista syyllistämällä nukkuvia tai vippaskonsteilla, kuten äänestyspakolla. Pakko olisikin outo ratkaisu tilanteessa, jossa leijonanosa kansalaisista ei kannata yhtäkään nykypuolueista.

Ongelman ytimessä ovat demokratiamme säätelijät. Vaalien järjestäminenkin on puoluejohtoista toimintaa, joten periaatteen vuoksi äänestämättömille ei ole annettu vaalilipussa mahdollisuutta osoittaa tyytymättömyyttään muuten kuin äänestämällä tyhjää.

Lisäksi useimpien eduskuntapuolueiden kannalta demokratia toimii hyvin juuri nyt, kun äänestämässä käyvät heidän kannaltaan oikeat ihmiset.

Niiden, jotka ovat eniten huolissaan äänestysaktiivisuudesta, kannattaisi myös olla eniten huolissaan köyhyydestä ja eriarvoistumisesta. Niistä nimittäin löytyy suurin syy-yhteys äänestämättömyyteen.

Ympyrä on sulkeutumassa. Vuoteen 1907 asti äänestäminen oli harvojen hyväosaisten etuoikeus. Runsas vuosisata myöhemmin siitä on taas tulossa hyväosaisten etuoikeus.

Timo J. Tuikka

Kirjoittaja on Suomen demokratian historiaan perehtynyt tietokirjailija.

Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi