Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kotimaa

Birgit Ghossoub muutti ulkomaille, kun tytärtä kutsuttiin päiväkodissa neekeriksi – korkeasti koulutetut naiset kertovat, miksi jättävät Suomen

Birgit Ghossoub soitti videopuhelun Libanonista. Kuva: Mikko Vähäniitty

Aivovuoto eli korkeasti koulutettujen poismuutto on ollut 2000-luvun huolenaihe Suomessa. Harvoin kuitenkaan on tarkasteltu, kenen aivot vuotavat.

Tyypillisin maastamuuttaja on alle 45-vuotias nainen, jolla on vähintään toisen asteen ja useimmiten korkeakoulutasoinen koulutus.

Naiset muuttavat ulkomaille selvästi miehiä useammin ja palaavat harvemmin. Erityisesti vuoden 2015 jälkeen naisten muutto on kiihtynyt ja paluumuutto hiipunut.

Vuoden 2015 jälkeen pois muuttavia suomalaisnaisia on ollut vuosittain 5 000–6 000, reilusti yli tuhat enemmän kuin aiempina vuosina. Myös Suomesta muuttavien ja Suomeen palaavien naisten lukumäärien välinen ero on kasvanut: aiemmin täältä lähti noin tuhat naista enemmän kuin palasi takaisin, nyt poismuuttajia on vuosittain jopa 2 000 enemmän.

Miesmuuttajia vähemmän

Miehet muuttavat ulkomaille selvästi naisia harvemmin ja palaavat kotimaahan useammin. Viime vuosina miesmuuttajia on ollut yli tuhat vähemmän kuin naismuuttajia. Useimpina viime vuosina miesten paluumuuttoa on ollut niin paljon, että muuttotappio on jäänyt vain muutamiin satoihin, kun naisten kohdalla puhutaan tuhansista.

Toissa vuonna Suomesta muutti ulkomaille 9 169 suomalaista. Kuusi kymmenestä muuttajasta oli naisia. Naisten maastamuuton ja paluumuuton välinen ero oli tuona vuonna miinuksella 1 253 ihmistä, miesten 199.

Luvut perustuvat Tilastokeskuksen maahanmuuttotilastoihin. Vertailussa ovat mukana ainoastaan suomalaistaustaiset maastamuuttajat ja paluumuuttajat.

Karkea kokonaiskuva Suomen muuttoliikkeestä on se, että poismuuttajien enemmistö on korkeasti koulutettuja suomalaisia naisia. Suomeen taas muuttaa ennen kaikkea matalasti koulutettuja ulkomaalaistaustaisia miehiä.

Aivovienti kasvaa

Aivovienti Suomesta vaikuttaa kasvaneen kuluvan vuosikymmenen aikana, sanoo muuttoliiketutkija Timo Aro.

– Toistaiseksi volyymi on kuitenkin vielä suhteellisen pieni, hän arvioi.

Yllättävää ei Aron mukaan ole, että lähtijöiden enemmistö on naisia.

– Tiedetään, että naiset ovat miehiä rohkeampia muuttajia. Naisilla on myös miehiä keskimäärin korkeampi koulutustaso, mikä yleisesti lisää muuttamisen todennäköisyyttä ja muuttohalukkuutta, Aro sanoo.

Yhtenä syynä saattavat olla Suomessa tehdyt koulutussäästöt, jotka ovat lisänneet tutkijoiden muuttoliikettä pois Suomesta.

– Toisaalta esimerkiksi suomalaisille sairaanhoitajille on perinteisesti ollut kysyntää ulkomailla, Aro muistuttaa.

Muuttoliike koskee useammin naisia kuin miehiä

Naisten muuttohalukkuudella on pitkät juuret, arvioi tutkija Jouni Korkiasaari Siirtolaisuusinstituutista.

– Vähemmänkin koulutetut naiset ovat jo pitkään hakeutuneet esimerkiksi kotiapulaisen työhön tai vastaaviin töihin ulkomaille, Korkiasaari sanoo.

Suomen sisällä tiedetään, että naiset ovat enemmistönä maalta kaupunkeihin muuttajien joukossa.

Jo 1960-luvun maaltapaon ja suuren siirtolaisaallon aikaan osa naisista muutti kauemmas kuin valtavirta – muun muassa Saksaan, huomauttaa siirtolaisuustutkija Pirjo Pöllänen Itä-Suomen yliopistosta.

– Näyttää siltä, että globaalistikin muuttoliike koskee useammin naisia kuin miehiä, Pöllänen sanoo.

EU-jäsenyys lisäsi Jouni Korkiasaaren mukaan merkittävästi suomalaisten maastamuuttoa. Nytkin suurin osa muutosta suuntautuu toisiin EU-maihin.

– Ulkomaille jäämistä selittää usein avioituminen. Miesten kohdalla trendi menee usein toisin päin: ulkomaalainen puoliso tuodaan Suomeen, Korkiasaari kertoo.

Etenkään matalasti koulutetuille miehille maastamuutto ei ole Korkiasaaren mukaan myöskään taloudellisesti kannattava vaihtoehto. Monilla miesenemmistöisillä aloilla palkkataso on Suomessa sen verran korkea, että harva maa voi kilpailla sen kanssa.

Sunnuntaisuomalainen haastatteli kolmea maastamuuttajaa, jotka kertovat, miksi he jättivät Suomen.

”Halusin kehitysmaahan näkemään, millaista elämä siellä on”

Susanna Hyartt, 23. Asuu Nairobissa Keniassa ja Mwanzassa Tansaniassa. Kotoisin Kuopiosta, opiskelee Tampereella.

 

Susanna Hyartt. Kuva: Mikko Vähäniitty

”En tiedä, milloin minua oikein puraisi reissukärpänen. Olen asunut vuoden Australiassa, ja viime vuonna olin kolme kuukautta Aasiassa. Nyt olen Kenian Nairobissa suomalaisen poikaystäväni luona ja pian muutan Tansaniaan.

Olen Tansaniassa puoli vuotta vaihto-opiskelijana. Opiskelen kansainvälistä politiikkaa Tampereen yliopistossa. Halusin ehdottomasti lähteä johonkin kehitysmaahan näkemään, millaista elämä siellä on. Haluaisin opetella myös vähän swahilia tällä reissulla.

Australiassa olin aluksi au pairina, sitten ravintolassa ja lopuksi työssä sikafarmilla. Se oli mielenkiintoinen, opettavainen kokemus.

Australiaan oli helppo lähteä, koska osaan englantia hyvin. Lisäksi pidän lämpimästä, ja siskoni oli asunut siellä aiemmin.

Nyt haluan erilaisia kokemuksia. Australia oli hyvin länsimainen ja turvallinen. Minua kiinnostavat ihmisoikeuskysymykset, ja haluan siksi tutustua toisenkinlaisiin oloihin.

Olen kiinnostunut pakolaisuudesta ja voisin kuvitella sen liittyvän jollakin tavoin tuleviin työtehtäviini. Voisin työskennellä ulkomailla esimerkiksi Suomen konsulaatissa tai jossakin kansainvälisessä organisaatiossa.

Aiemmin haaveilin elämästä ulkomailla vielä enemmän kuin nyt. Suurin into on ehkä laantunut. Uskon silti, että tulen asumaan jossakin vaiheessa ulkomailla.

Oikeastaan toivoisin, että tuleva asuinpaikka olisi suhteellisen lähellä kotia, esimerkiksi Euroopassa.

Kun on pitempiä aikoja poissa Suomesta, tulee ikävä läheisiä, sillä parhaat ystäväni ovat Suomessa. Oleskelu ulkomailla on mukavaa, mutta Suomi yllättää joka kerta, kun palaan. Palatessa vasta aina ymmärtää, miten ikävä kotia on ollut.”

”Elämäntilanne oli sopiva, kun en ollut vielä vakiintunut mihinkään”

Marika Blockquaux. Kuva: Mikko Vähäniitty

Marika Blocquaux, 45. Asuu Pariisissa, Ranskassa. Kotoisin Polvijärveltä, omaa sukua Karvinen.

”Opiskelin 1990-luvun lopulla silloisessa Joensuun yliopistossa suomen kieltä. En varsinaisesti suunnitellut ulkomaille muuttamista.

Tapasin opiskeluaikana mieheni, joka oli Suomessa vaihto-opiskelijana. Elämäntilanne oli sopiva, kun en ollut vielä vakiintunut mihinkään Suomessa. Lähdin kokeilemaan elämää Ranskassa.

Olin täysin ummikko, en puhunut sanaakaan ranskaa. Ranska ei myöskään ollut minulle mikään ihannemaa. Tuntui hassulta, kun suomalaiset ihastelivat, miten ihanaa on asua Pariisissa.

Muistan kyllä, kuinka valtavan kauniilta Pariisi tuntui, kun saavuin. Olin nuori ja pääsin ilmaiseksi kaikkiin museoihin, kävelin auringonpaisteessa. Muistan edelleen vain ne aurinkoiset päivät niin Pariisista kuin Suomestakin.

Tulin vielä Suomeen tekemään tutkintoni loppuun, mutta palasin sitten Ranskaan ja jäin. Meille syntyi kaksostytöt ja sitten poika. Jäin kymmeneksi vuodeksi kotiin.

Ranskalaisten työpäivät ovat pitkiä, miehenikin tekee pitkää päivää. En halunnut, että lastenhoitaja kasvattaisi lapseni.

Ranskassa arvostetaan kotiäitiyttä. Lisäksi ihmiset tuntuivat ajattelevan, että minä haluan hoitaa omat lapseni kotona juuri siksi, että olen suomalainen. Ranskassa arvostetaan suomalaista kasvatusta ja koulujärjestelmää.

Meillä suomalaisilla on täällä muutenkin hyvä maine. Luulen, että se on auttanut minua työn saamisessa. Olen saanut useimmat työt, joita olen hakenut.

Ranskalaiset ajattelevat, että suomalaiset ovat rauhallisia ja järkeviä. Meillä on kyky kuunnella toista loppuun saakka. Ranskalaisilla on hyvät muodolliset käytöstavat, mutta meitä suomalaisia pidetään ehkä jotenkin aidompina.

Ranskalaisissa käytöstavoissa on kyllä puolensa. Pidän siitä, että ranskalaisia on helppo lähestyä. Voin ryhtyä juttelemaan vaikka bussipysäkillä.

Olen asunut Pariisissa 1990-luvun lopulta saakka. Käymme Suomessa joka vuosi lomalla. Meille Suomi on paratiisi, sillä näemme sen parhaat puolet, kesän tai lumisimman talvikauden. Emme näe marraskuun räntäsateita.

Suomi on mielestäni nyt vähän samanlainen kuin Ranska oli silloin, kun muutin tänne. Kun lähdin, Suomi ei vielä ollut kovinkaan kansainvälinen. Nyt se on avautunut paljon.

Muistan, miten alkuaikoina istuin Pariisin metrossa ja kuuntelin, kun kaksi tummaihoista naista puhui keskenään ranskaa. Ajattelin, että miten ihanaa että he osaavat sitä noin hyvin. Sitten tajusin, että sehän on heidän äidinkielensä. Hehän ovat ranskalaisia.

Minulle sanottiin usein, että olin rohkea, kun muutin Suomesta melkein tyhjän päälle. Olen naureskellut takaisin, että ehkä se oli enemmän tyhmyyttä.

Edelleenkään en oikeastaan ajattele, että Ranska olisi minulle varsinainen kotimaa. Suomi tuntuu enemmän kodilta.

Olen miettinyt, että naiset ehkä sopeutuvat uusiin oloihin miehiä helpommin. Heidän on siksi helpompi lähteä ulkomaille ja jäädä sinne.

Ehkä kyse on sosiaalisista taidoista, ehkä siitä, että naisilla on halua kehittää sosiaalista osaamistaan ja sopeutua.”

”Ajattelin, etten halua kasvattaa lasta tällaisessa ilmapiirissä”

Birgit Ghossoub. Kuva: Mikko Vähäniitty

Birgit Ghossoub, 57. Asuu Beirutissa, Libanonissa. Kotoisin Riihimäeltä, omaa sukua Sandberg.

”Lähdin Suomesta ensimmäisen kerran tuoreena ylioppilaana vuonna 1979. Menin opiskelemaan metallialaa silloiseen Leningradiin polytekniseen korkeakouluun.

Lähtöni oli ihan puhdasta sattumaa, kokeilunhalua ja uhmapäisyyttä. Ensimmäinen ongelma oli kieli, sillä kaikki opetus oli venäjäksi.

Suomesta meitä lähti opiskelemaan kaksitoista, kymmenen poikaa ja kaksi tyttöä. Vain me kaksi tyttöä valmistuimme. Olin niin supersisukas. Ajattelin, että minähän en tule maitojunalla takaisin.

Opiskellessani tapasin libanonilaisen mieheni, jonka kanssa olen edelleen naimisissa.

Neuvostoliiton-reissu venähti viidentoista vuoden mittaiseksi. Opintojen jälkeen menimme molemmat, minä ja mieheni, töihin suomalaiseen rakennusalan yritykseen, joka teki idänkauppaa. Asuimme Moskovassa ja Siperiassa. Rakensimme kaikkea hotelleista sairaaloihin.

Sen työrupeaman jälkeen sain burn­outin ja palasin Suomeen. Mieheni jäi töihin Moskovaan. Ajattelin, että Suomessa olisi hyvä kasvattaa esikoistytärtämme.

Päätös muuttaa uudelleen pois Suomesta oli aika äkillinen. Oli päiväkodin joulujuhla vuonna 1997. Kuulin, kun yksi äiti kysyi toiselta, kuka lapsista oli tämän poika. Toinen äiti vastasi, että tuo, joka istuu neekeritytön vieressä. Hän tarkoitti minun tytärtäni.

Silloin ajattelin, etten halua kasvattaa tytärtäni tällaisessa ilmapiirissä. Päätin samoin tein, että nyt muutamme Pariisiin.

Ranskaan oli helppo muuttaa, sillä siellä asui mieheni koko suku. En ollut yksin.

Mieheni sukulaiset tulivat Pariisiin 1970-luvulla, kun Libanonissa alkoi sisällissota. Suku kuuluu Libanonin kristittyihin, joilla on kiinteät yhteydet Ranskaan.

Ranskassa meille syntyi poika. Lapsemme menivät ranskalaiseen kouluun, ja heidän yhteinen kielensä muuttui ranskaksi. Opiskelin itse ranskan pärjätäkseni maassa ja osatakseni auttaa lapsia opiskelussa.

Talvet Ranskassa olivat hirmuisen kylmiä. Olimme asuneet Suomessa ja Siperiassa, mutta se on ihan eri asia, kun ilmasto on kuiva ja on hyvä lämmitys. Suunnittelimmekin muuttoa Etelä-Ranskaan. Sitten syntyi ajatus, että entä jos lähdemmekin katsomaan, millaista elämä on mieheni entisessä kotimaassa.

Olen työskennellyt kotoa käsin omassa rakennusalan yrityksessämme. Rakensimme tänne Beirutin lähelle viisikerroksisen talon, josta varasimme itsellemme kaksi kerrosta.

Kesät olemme viettäneet alusta pitäen aina Suomessa, jo siksikin, että lapset oppivat kielen. Nykyisin on helppo pitää yhteyttä sukuun netin kautta. Kun asuin Neuvostoliitossa, ei voinut juuri edes soittaa, se oli kallista eikä ollut varaa.

Skype on pelastanut meidät ulkosuomalaiset. Pääsiäislounaalla laitan iPadin pöytään ja juttelen siskojeni kanssa sitä kautta. Syömme kaikki yhdessä, he Suomessa ja me Libanonissa. Puhumme arabiaa, ranskaa ja suomea.

Aviomieheni kanssa puhumme edelleen venäjää. Lasten kanssa puhun suomea, ranskaa, arabiaa ja englantia aiheesta riippuen. Mieheni puhuu heidän kanssaan arabiaa.

Libanonissa oli kymmenisen vuotta sitten melko rauhatonta. Hankimme mieheni kanssa asunnon Barcelonasta Espanjasta sillä ajatuksella, että voimme siirtyä tarvittaessa sinne.

Libanonissa asuessa pitää varautua aivan toisenlaisiin asioihin kuin Suomessa. Minulla on koko ajan evakkokassi valmiina. Siellä on passi, rahaa ja välttämättömät tarvikkeet. Jos tapahtuu jotain vakavaa, kassi kainaloon ja menoksi.

Mieheni asuu nyt pääasiassa Barcelonassa. Hän perusti Barcelonaan ravintolan, ja nyt niitä on jo kuusi. Avioliittomme voi hyvin tällä tavoin.

Tyttäreni asuu Lontoossa ja on lakialalla. Poikani haluaa opiskelemaan kaikista mahdollisista paikoista Kajaanin ammattikorkeakouluun, koska siellä voi opiskella kansainvälistä e-urheilubisnestä.

Olen asunut Libanonissa nyt viisitoista vuotta. Olen viihtynyt erittäin hyvin.

Libanon on hyvin sosiaalinen maa, täällä ei pärjää yksin. Pitää tutustua ja luoda omat turvaverkot.

Kesät ja joulu on mukava viettää Suomessa. Uskon kuitenkin, että jatkossakin elämme suurimman osan vuodesta etelämmässä, Libanonissa ja Barcelonassa.”

Terhi Nevalainen
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Jatka lukemista LTV:n tarjoamana 2 vk maksutta!

Tilaa ESS VerkkoPlus 2 viikoksi maksutta ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa 2 vk maksutta

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi