Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kotimaa

Siitä selvittiin yhdessä - Konginkankaan onnettomuuden jälkeen sanat olivat vähissä

SPR otti tapauksen jälkeen käyttöön uudenlaisen kriisiapumallin.

Jenni Piispanen (oik.) oli yksi niistä 15 nuoresta, jotka loukkaantuivat Konginkankaan bussiturmassa. Annukka Ollista tuli hänelle toipumisen aikana paljon enemmän kuin opinto-ohjaaja. Kuva: Jaana Kautto

Se oli torstain ja perjantain välinen yö viisitoista vuotta sitten.

800-kiloisia paperirullia kuljettanut rekka ajoi Nelostiellä pohjoisesta Jyväskylään päin, kun se alkoi heittelehtiä liukkaalla tiellä Konginkankaan kohdalla. Perävaunu liukui väärälle puolelle ja törmäsi bussiin, joka oli täynnä nuoria. Törmäyksen voimasta jättimäisiä paperirullia irtosi ja vyöryi sisälle bussiin.

Siitä tuli Suomen historian tuhoisin tieliikenneonnettomuus. 23 ihmistä kuoli ja 15 loukkaantui.

Tätä ei kuitenkaan vielä perjantaiaamuna tiedetty.

Odottava tunnelma

Onnettomuuden jälkeisenä aamuna Saarijärven lukiolaiset kokoontuivat kaupungintalolle Saarijärvi-saliin. Turmabussin kyydissä oli ollut kolme lukion opiskelijaa, mutta vielä ei ollut varmuutta siitä, miten heille oli käynyt.

Osa lukiolaisista yritti valmistautua päivän ylioppilaskirjoituksiin, osa yritti soittaa kyydissä olleille tytöille, osa oli lähtenyt Jyväskylään selvittämään, saisiko keskussairaalasta lisätietoa.

Poliisi kertoi salissa tietoa sitä mukaa, kun pystyi. Monen mielestä liian hitaasti.

– Tunnelma oli odottava ja pelonsekainen. Yhtä aikaa oli toivoa, mutta myös ahdistus siitä, etteivät tytöt välttämättä ole elossa, muistelee Annukka Olli, joka työskenteli tuolloin Saarijärven lukion opinto-ohjaajana.

Iltapäivällä tuli vahvistus: kolmesta tytöstä kaksi oli kuollut, kolmas, Jenni Piispanen, vaikeasti loukkaantunut.

– Ei siinä paljon muuta voinut kuin olla läsnä. Kuuntelin, pidin kädestä ja halasin. Oli hirveän hyvä olla yhdessä, ja vietimme salissa koko koulupäivän, Olli kertoo.

Laajuus valkeni kriisityöntekijöille

Tragedian laajuus valkeni nopeasti myös kriisityöntekijöille. Suomen Punaisen Ristin valmiusryhmä perusti heti perjantaiaamuna päivystävän puhelimen ja tavoitti sitä kautta lähes kaikkien kuolleiden ja loukkaantuneiden omaiset, kertoo ryhmää vetänyt kriisipsykologi Salli Saari.

Myös Keski-Suomen keskussairaala, seurakunnat ja paikalliset kriisiryhmät tarjosivat uhreille ja heidän omaisilleen tukea.

Tavanomaista kriisiapua haluttiin kuitenkin Konginkankaan tapauksessa täydentää. Saari oli jo aiemmin kuullut, että Norjassa oli kokeiltu ammatillisesti vedettyä mallia, joka perustui vertaistukeen.

Suru ja menetys ovat aina olemassa. Kriisipsykologi Salli Saari

– Kun onnettomuus tapahtui perjantaina, jo sunnuntaina ehdotin SPR:n valmiuspäällikölle, että tässä tilanteessa vertaistuki voisi toimia.

Heti seuraavalla viikolla SPR:n hallitus päätti, että Konginkankaan uhreille aloitetaan vertaistukiprojekti.

SPR tuli samalla ottaneeksi käyttöön kokonaan uuden kriisityön muodon, jossa vertaistukiryhmiä johdetaan ammatillisesti ja seurataan pitkäjänteisesti. Traumapsykoterapiaa ja kriisihoitoa Suomessa kehittänyt psykologi Soili Poijula oli pilotoinut tätä kollektiivista kriisityön muotoa jo Myyrmannin räjähdyksen (2002) jälkeen, ja Konginkankaan onnettomuuden jälkeen SPR otti mallin laajennettuun käyttöön.

Vertaistukitilaisuuksia järjestettiin kahdelle eri ryhmälle: omaisensa menettäneille sekä loukkaantuneille ja heidän omaisilleen. Tilaisuuksissa työskenneltiin pienissä vertaisryhmissä: isille, äideille ja esimerkiksi sisaruksille oli omat ryhmänsä.

Neljä tapaamista

Konginkankaan vertaisryhmät tapasivat yhteensä neljä kertaa: parin kuukauden päästä tapahtuneesta, puolen vuoden kuluttua, vuoden kuluttua ja kahden vuoden kuluttua. Saaren tietojen mukaan sisarusten pienryhmä jatkoi tapaamisia omatoimisesti sen jälkeenkin.

Kävin monet kerrat itkemässä hänen luonaan. Jenni Piispanen

– Uhrit usein kokevat, ettei kukaan ymmärrä heidän tilannettaan ja siksi on tärkeää purkaa kokemusta sellaisille ihmisille, jotka ovat samassa tilanteessa. Siinä voi saada uusia keinoja järkyttävän surun työstämiseen ja nähdä, miten muut ovat sitä käsitelleet. Moni on sanonut, että vertaistuki on auttanut kaikkein eniten, Saari kertoo.

Vertaistukimalli jäi käyttöön

Kokemukset ammatillisesti johdetusta vertaistuesta olivat Saaren mukaan niin hyviä, että vertaistukimallia käytettiin uudestaan jo alle vuoden kuluttua tsunamin uhreille ja muutamaa vuotta myöhemmin Jokelan (2007) ja Kauhajoen (2008) kouluammuskeluiden jälkeen.

– Konginkankaan tapauksesta opimme sen, että heitä, joita tapahtuma koskettaa, pitää seurata pitkään. Otimme Suomessa Norjan-mallin käyttöön, kehitimme sitä eteenpäin ja norjalaiset ottivat laajennetun mallin käyttöön Utöyan joukkoampumisen (2011) jälkeen.

Samaan aikaan, kun SPR tarjosi kriisitukea heille, joita onnettomuus kaikkein lähimmin kosketti, Saarijärven lukiossa palailtiin vähitellen tavalliseen arkeen. Koulussa tarjottiin tukea opiskelijoille ja opettajille, ja menehtyneille tytöille tehtiin kirjat, joihin koulukaverit saivat kirjoittaa muistojaan.

– Se oli minun mielestäni valtavan hyvä tapa käsitellä asiaa. Me puhuimme paljon yhdessä ja annoimme tilaa surulle, opinto-ohjaaja Olli sanoo.

Jossain vaiheessa opiskelijoilta tuli toive, että onnettomuuden käsitteleminen alkaa riittää.

– Jatkoimme vähitellen eteenpäin, emmekä jääneet vellomaan. Mutta kyllä se monta kertaa myöhemminkin pulpahti pintaan, kun lähdimme vaikkapa linja-autolla johonkin.

Arki tuntui vakaalta

Reilu vuosi Konginkankaan onnettomuuden jälkeen opintojaan Saarijärven lukiossa jatkoi myös Jenni Piispanen.

– Kouluarkeen oli hyvä palata, koska tunnelma oli niin vakaa ja ystävällinen. Kukaan ei hämmästellyt vammojani, vaan sain tukea ja apua aina tarvittaessa, hän kiittelee.

Opinto-ohjaaja Ollista tuli Piispaselle erityisen tärkeä.

– Kävin monet kerrat itkemässä hänen luonaan, ja olin aina tervetullut. Hän oli minulle paljon enemmän kuin vain opo.

Ylioppilaaksi Piispanen kirjoitti keväällä 2006, kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen.

Konginkankaan bussiturma kosketti perheiden, koulukavereiden ja opettajien lisäksi montaa sukulaista, naapuria ja tuttavaa. Maallikoiden tarjoama kriisiapu näkyi arjen huolenpidossa: naapuri kävi pesemässä ikkunat, toi makaronilaatikkoa tai haki ulos kävelylle, kriisipsykologi Saari kertoo.

Hänen mukaansa erityisesti nuoret ovat selviytyneet kriisistä hyvin.

– He ovat kuitenkin vielä joustavia ja heillä on elämä, joka vetää. Vanhemmille selviytyminen on ollut vaikeampaa. Suru ja menetys ovat aina olemassa.

Haaveet vievät eteenpäin

Viime kesänä Piispanen, nyt 33, valmistui kasvatustieteiden maisteriksi. Tällä hetkellä hän tekee keikkatöitä ja pitää satunnaisesti Jyväskylän yliopiston psykologiopiskelijoille luentoja aivovammakuntoutumisesta.

– Huomaan jälleen googlailevani uusia opiskelujuttuja. Haaveet ja suunnitelmat vievät elämässä eteenpäin.

Heli Kiukkonen
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 7,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
7,90€

Oletko jo tilaaja?

Kommentit comments
Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi