Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kotimaa

Sata vuotta sitten suomalaiset sinnittelivät pettuleivällä ja perunankuorilla – elintarvikelautakunta: "Syökööt köyhät hiiriä!"

Pula-aika jakoi kansaa monin tavoin ja nälästä oli tulla voittamaton vihollinen. Kun ruoka meni kortille, 7-vuotias Mirja Räsänen asui tätiensä luona.

Mirja ja Yrjö Räsänen kesällä 1919, tiukimman säännöstelyn hellitettyä. Mirja on kuvassa yhdeksänvuotias ja Yrjö neljätoista. Kuva: Leena Räsäsen kotialbumi

Oli kaunis kesäpäivä. Neljävuotias Mirja Räsänen leikki yksinään kotipihassaan. Hän ikävöi tätiään, joka oli mennyt kaupunkiin ja palaisi vasta iltapäivällä. Kaupunkiin kuljettiin junalla.

Yhtäkkiä täti oli portilla. Tyttö juoksi tätä vastaan mutta huomasi, että tädin ilme oli vakava.

Mirjan toinen täti tuli ulos talosta ja kysyi, mikä oli vialla.

”Sota on alkanut. Junat eivät kulje”, kaupungilta tullut täti vastasi.

Tällaisena Mirja Räsänen, myöhemmin Perunka, muistaa hetken, jolloin hän kuuli ensimmäisen maailmansodan alkaneen. Muisto on elokuulta 1914 ja taltioitu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) arkistoon.

Orvoiksi jääneet lapset jaettiin sukulaisiin

Kun sota syttyi, Mirja Räsänen ja hänen isoveljensä Yrjö asuivat kasvattilapsina kahden tätinsä luona Vahvialassa Viipurin seudulla.

Lähtökohdat eivät olleet häävit. Lapset olivat syntyneet Pohjois-Savossa ja jääneet orvoiksi, kun heidän vanhempansa olivat kuolleet tuberkuloosiin peräjälkeen vuosina 1910–1911. Sama tauti oli vienyt perheen vanhimman pojan.

Eloon oli jäänyt kuusi lasta. Kukaan sukulaisista ei pystynyt elättämään kaikkia, joten lapset oli sijoitettu sinne tänne.

Elokuussa 1911 täti Sofia Heimonen oli hakenut Mirjan ja hänen viisi vuotta vanhemman veljensä Savosta Vahvialan maalaispitäjään Viipurin länsipuolelle. Uusi koti oli kansakoululla, jossa kolmekymppinen täti Hanna Heimonen työskenteli opettajana. Kymmenen vuotta vanhempi Sofia hoiti taloutta ja lapsia.

Tädit olivat kotipitäjänsä sivistyneistöä. Hanna oli käynyt opettajaseminaarin, ja naiset hyödynsivät ahkerasti kansakoulun kirjastoa.

Huusholli oli naisten pyörittämä. Tädit olivat naimattomia, eikä rengin palkkaamiseen ollut varaa. Kasvatus oli kurinalaista mutta reilua.

Peltoja ei ollut, mutta kansakoulun opettajan luontoisetuihin kuului pieni kasvimaa, josta saatiin ainakin perunaa. Siellä lapset heiluttivat kuokkaa pienestä pitäen tätiensä apuna.

Koti oli siis saman katon alla kansakoulun kanssa. Koulu oli valkoiseksi maalattu rakennus mäen päällä. Pihapiiriin kuului pieni navetta, jossa oli sisällissodan aikaan vuonna 1918 yksi lehmä, nimeltään Punikki.

Nimi ei ollut poliittinen kannanotto, sillä elikko oli väriltään punertava.

Ruokakriisi yllätti Suomen senaatin ja eduskunnan

Limingassa jonotettiin maitoa vuonna 1917. Kuva: Museovirasto

Vuosien 1917–1919 elintarvikepula yllätti Suomen poliittisen johdon housut kintuissa. Kaupungit kyllä ryhtyivät omatoimisesti torjumaan ruokakriisiä jo vuonna 1916, mutta Suomen senaatti ei tehnyt käytännössä mitään.

Jälkiviisaasti voi todeta, että merkit olivat nähtävissä. Suursota katkaisi tuonnin Saksasta ja verotti elintarvikkeiden kuljetuskalustoa, ja Itämeren miinoittaminen vaikeutti rahtilaivojen kulkua.

Suomen eduskunta sai kuitenkin vasta kesällä 1917 aikaiseksi elintarvikelain, joka antoi valtiolle oikeuden takavarikoida ja säännöstellä elintarvikkeita. Lakia ryhdyttiin kiirehtimään, kun Venäjän vallankumous romahdutti viljan tuonnin keväästä 1917 alkaen.

Suomen hidasta reagointia selittivät idänsuhteet. Suomi oli osa Venäjää ja riippuvainen sen halvasta tuontiviljasta. Omavaraisuusaste oli matala.

Suomen kannalta kohtalokasta oli, että vuonna 1917 viljan tuonti Venäjältä tyssäsi lopulta kokonaan, kun kriisi itänaapurissa syveni ja Suomessa vasta puuhattiin itsenäistymistä.

Napanuoran katkaisu Venäjään tuli hankalaan saumaan. Suomessa syötiin erittäin viljapitoista ravintoa – sodan alkaessa kansa sai energiastaan melkein 60 prosenttia puuroina, velleinä, leipänä ja muina viljavalmisteina. (Nykyään osuus on runsaat 20 prosenttia.)

Munat olivat siis vahvasti yhdessä korissa. Huonostihan siinä sitten kävi.

Kurssilla oppi tekemään leipää jäkälästä ja ruokaa teurasjätteestä

Vuonna 1918 Kiteenlahden koululaiset keräsivät jäkälää siltä varalta, että leipä loppuisi. Kuva: Museovirasto

Mirja Perungan muistiinpanoissa on niukanlaisesti tietoa pula-ajan alkuvaiheista. Vuoden 1917 keväällä puute alkoi näkyä kauppojen hyllyillä, ja myöhemmin samana vuonna otettiin käyttöön säännöstely eli korttiannokset.

Elintarvikekortit oikeuttivat kortin haltijan ostamaan tietyn määrän esimerkiksi jauhoja, sokeria ja maitotuotteita. Pelkkien korttiannosten varassa kärvistelevät kansalaiset olivat hätää kärsimässä ja söivät likimain kaikkea, minkä tiesivät tai luulivat kelpaavan ravinnoksi.

Todellinen hätä saavutti Vahvialan kuitenkin vasta seuraavien kahden vuoden aikana.

Oululainen kätilö Veera Lohi oli osapuilleen 18-vuotias osallistuessaan kurssille, jossa opetettiin hätäapuruoan valmistusta. Ajatus oli, että koulutetaan neuvojia, jotka jakavat viisautta eteenpäin omilla alueillaan.

Lohi kävi kurssin Alatornion kansanopistolla Lapissa. ”Täällä opetettiin jäkäläleivän tekoa, potunlehdistä ruuanvalmistusta sekä sienistä ja pihlajanmarjoista. Lisäksi valmistettiin teurasjätteistä monenlaista ruokaa ja käytettiin kaikkia niitä jätteitä, joita oli totuttu heittämään pois, kuten rapamahamakkaroita”, Lohi kirjoittaa. Rapamaha tarkoittaa märehtijän pötsiä.

Syyttävä sormi osoitti "tietämätöntä ja saamatonta" kansaa

Todennäköisesti kurssissa oli kyse valtion kotitaloustoimikunnan toiminnasta. Neuvonta oli yksi tapa, jolla valtio reagoi akuuttiin ruokapulmaan. Toinen olivat kunnalliset kansankeittolat, joita perustettiin ympäri maata jakamaan ruokaa vähävaraisille.

Toimikunta teki kriisin alkuvaiheessa ilkeältä kuulostavan analyysin pulan syistä: se arvioi, että kriisin taustalla ei ollut vain elintarvikkeiden vähyys vaan myös se, että suomalaiset näkivät nälkää silkkaa pöljyyttään.

Toimikunnan mielestä ”viljelystoiminta ja luonnontuotteiden käyttö” olivat riittämättömiä, ja syy oli väestön ”tietämättömyys ja saamattomuus”.

”Rohkenenpa jo esitelmäni alussa lausua, että jos Suomen kansan makuasteikko olisi laajempi ja kehittyneempi, niin meidän ei tarvitsisi siinä määrin pelätä nälänhädän uhkaa kuin meidän nyt on pakko tehdä”, tylytti ylitarkastaja Uno Brander toimikunnan kokouksessa vuonna 1917.

Ruoan säännöstelyyn käytettiin elintarvikekortteja. Kuva: Työväenmuseo Werstas

Ei tietenkään ollut yksittäisen kansalaisen vika, että Suomi ei ollut älynnyt satsata omavaraisuuteen. Ilmastonkaan takia kaikkialla Suomessa ei ollut yhtäläisiä mahdollisuuksia monipuolisten puu- ja kasvitarhojen perustamiseen. Omenat eivät kasvaneet Lapissa.

Siinä toimikunta oli oikeassa, että suomalaisten ruokavalio oli viime vuosisadan alussa yksitoikkoinen. Paljon leipää, maitoa ja perunaa, vähän hedelmiä, marjoja, kalaa ja kasviksia.

Veera Lohi kirjoittaa, että neuvojia ei saatu värvättyä kovin paljoa: ”Kurssin pitoon oli harvoja lähtijöitä, sillä etenkin jäkäläleivän teko oli ikävää, ja sahoilla pelkäsivät saavansa ikävän vastaanoton.”

Tässä asiassa lappilaiset sahurit olivat viisaampia kuin asiantuntijatoimikunta. Jäkäläruoka oli nimittäin paitsi karvaan makuista myös ravintoarvoiltaan kelvotonta. Tämä valkeni viranomaisille, kun fysiologi Carl Tigerstedt selvitti vuosina 1917–1918 Helsingin yliopistossa viljan korvikkeiden kuten sellun, petun ja jäkälän ravintoarvoja.

Tigerstedt tuli siihen johtopäätökseen, että suomalaisten pula-ajan ruokaneuvonnassa oli petrattavaa. Sadassa grammassa jäkälää oli energiaa saman verran kuin yhdessä grammassa ruisjauhoja.

Viisaampaa oli ruveta hyödyntämään männyn kuorikerroksesta saatavaa pettua ja jättää jäkälän järsiminen poroille.

Hätäleivän syöjät ulostivat "verta ja rapaa"

Sadan vuoden takaisen pula-ajan iso kuva oli se, että korttiannokset olivat niukkoja, ja heikoimmassa asemassa olivat maattomat ja vähävaraiset. Ne, joilla oli rahaa, ostivat ruokansa mustasta pörssistä, jonka valvonta oli tehotonta.

Leveimmin elivät suurtilalliset, jotka jemmasivat ruokavarojaan viranomaisilta ja myivät tiskin alta kovaan ylihintaan. Ne olivat myyjän markkinat.

”Meillä syötiin hellalla paistettuja kaurajauhokakkaroita, joissa oli kuoret joukossa, ja ne kuoret poistuessaan suolista repivät rikki peräaukon suun”, kertoo Heinjoella Karjalankannaksella pula-ajan kokenut Lempi Vanhanen. Hän oli tuohon aikaan 10–12-vuotias.

Liminkalainen kansakoulunopettaja Paavo Kytökorpi muistelee, että ”niiden mökkiläisten lapset, jotka söivät hätäleipää, ulostivat pitkiä aikoja silkkaa verta ja rapaa”. Mökkiläisillä Kytökorpi tarkoittanee mäkitupalaisia eli maaseudun vähävaraisia vuokralaisia, joilla ei yleensä ollut omaa viljelymaata.

Eräässä talossa teurastettiin sika ja keitettiin siitä lahtivelliä eli rasvaista lihasoppaa. Kun muuta ei ollut, isäntä ryysti velliä niin paljon että sai ärhäkän mahataudin. Kytökorpi kuvaa tapausta eloisasti: ”Paska ruutasi ympäri sänkyä ja isäntä huusi: Ny, kun sain syyvä, perse aukesi kuin tuuran putki.”

Nälkä kulki samaa matkaa kulkutautien kanssa

Säännöstelyssä pitivät jöötä paikalliset elintarvikelautakunnat. Niiltä tuli jonkin verran ilmoituksia nälkäkuolemista etenkin Itä- ja Pohjois-Suomessa, mutta voi olla, että ilmoituksissa vedettiin vähän kotiinpäin: liioittelemalla ahdinkoa saatettiin yrittää puljata omalle kylälle isompia ruoka-annoksia.

Lopulta kaikkiaan noin kahdenkymmenen siviilin arvioidaan kuolleen nälkään. Kuolemat tapahtuivat Oulun, Viipurin ja Vaasan lääneissä ja valtaosin vuoden 1919 aikana, mutta tapaukset eivät ole lääketieteellisesti vahvistettuja.

Itse asiassa noina vuosina Suomessa ei tapahtunut yhtään lääkärin todistamaa nälkäkuolemaa. Nälkä kulki käsi kädessä kulkutautien kanssa, eikä kuolemantapauksissa aina ollut selvää, mikä oli todellinen kuolinsyy. Pitkittyneen sodan ja huonon ravinnon takia esimerkiksi isorokko, tuberkuloosi sekä punkkien ja täiden levittämä toisintokuume äityivät epidemioiksi.

Kaiken kukkuraksi Suomeen levisi vuonna 1918 espanjantauti. Hengenvaarallista keuhkotulehdusta aiheuttava influenssa tappoi kahdessa vuodessa arviolta yli 20 000 suomalaista.

Ruokapula jakoi kansan monin tavoin

Ikään kuin tässä ei jo olisi tarpeeksi, suomalaiset ryhtyivät vuonna 1918 listimään toisiaan ihan tarkoituksella.

Punavanki Aleksanteri Honka aneli vaimoaan lähettämään ”jotain ruoan puolta” ja ”hiukka särpimen puolta”. Kortti saapui Turkuun 31.7.1918. Honka kuoli viikon kuluttua kirjeen kirjoittamisesta. Kuva: Työväenmuseo Werstas

Sisällissota ei ollut elintarvikepulan perimmäinen syy, mutta ei siitä apuakaan ollut. Suomi ja osittain myös sen ruokavarat jakautuivat kahtia. Punaisilla ja valkoisilla sotajoukoilla oli omat huolto-organisaationsa, siviileillä omansa.

Talolliset ja maattomat joutuivat törmäyskurssille. Isännät syyttivät punakaartilaisia paikallisten elintarvikelautakuntien toimintaan sekaantumisesta ja ruokavarastojen ryöstöistä.

Punaiset puolestaan kirosivat tilallisia, jotka panttasivat tavaraansa. Molempien syytöksissä oli perää.

Tulehtunutta ilmapiiriä kuvaa Paavo Kytökorven kertoma tapaus. Limingassa toimineen elintarvikelautakunnan johtaja vastasi viiltävästi ”punikeille”, jotka valittivat leivättömyyttään: ”Jos ei teillä muuta keinoa ole, niin syökööt köyhät hiiriä!”

Vastakkainasettelu ei ollut vain punaisten ja valkoisten välillä. Elintarvikepula johti siihen, että varakkaatkin kaupunkilaiset joutuivat kolkuttelemaan nöyrästi maalaisten ovia, kun korttiannoksilla ei elänyt.

Paavo Kytökorpi kertoo, kuinka oululaiset kaupunkilaiset kiersivät nälissään maataloja ruoan perässä: ”Muistan, kuinka oululaiset rouvat itkivät kotini pirtissä ja pyysivät perheelleen saada ostaa leipää.”

Nurmeslainen rouva Elin Karjalainen oli vuonna 1918 mukana elintarvikelautakunnassa, joka takavarikoi tilallisilta karjaa. Hänen mukaansa osa maanviljelijöistä vastusteli korttiannosten luovuttamista tai antoi jaettavaksi sekundaa.

”Jos ei muuta, niin kyllä silloin oppi ihmiset tuntemaan oikeassa karvassaan”, Karjalainen kirjoittaa.

Nälkä alkoi olla voittamaton vihollinen

Mirja Perungan tätejä ei kiinnostanut minkään sortin poliittinen melskaus. Kamarin seinällä heillä oli kuva parrakkaasta miehestä. Kerran Yrjö Räsänen kysyi, onko partajooseppi sukulaismiehiä. ”Ei, kun se on Leo Tolstoi”, kuului vastaus. Venäläiskirjailija oli pasifistien ja aseistakieltäytyjien suuri esikuva.

Sisällissodassa naiset auttoivat niin valkoisia kuin punaisiakin. Kerran he sitoivat valkoisen sotilaan ampumahaavat ja auttoivat tämän kuljettamisessa sairaalaan salaa punaisilta.

Ja kun tutun torpan nainen pelkäsi, että hänen punaisiin kuulunut läheisensä teloitetaan, tädit auttoivat armonanomuksen laatimisessa.

”Kirjavia mammoja”, Mirja Perunka luonnehti tätejään.

Mutta nälkä oli vihollinen, jonka edessä täditkin olivat voimattomia.

Kansakoulun opettaja ei ollut yhteiskunnan pohjakastia, päinvastoin. Ongelmana oli, ettei talouteen kuulunut peltoja tai karjaa. Ruokakunta oli enimmäkseen korttiannosten varassa.

”Hanna-täti oli tullut kaupasta. Hän oli saanut pussissa lanttuja. Hän seisoi keittiön lattialla, otti yhden, katseli sitä, ja se putosi hänen kädestään. Ja lanttu levisi lattialle ruskeaksi, haisevaksi lätäköksi. Kaikki lantut olivat mätiä”, Perunka kirjoittaa.

Tädit huolehtivat ottolapsista parhaansa mukaan. Niukimpina aikoina leipäjauhoja jatkettiin sahajauhoilla ja pellavansiemenillä, keitettiin nokkoskeittoa ja syötiin perunankuoria. Kun omasta talosta loppui ruoka, osa porukasta lähti sukulaisten luo evakkoon.

Tunsin oloni hyvin kevyeksi ja ajattelin, että lähden leijailemaan kuin enkeli.

Talvella 1919 Perunka, tuolloin yhdeksänvuotias, alkoi pitää päiväkirjaa. Merkintöjen perusteella silloin oli totinen puute.

Pulaa oli myös vaatteista. Kun kenkiä ei enää ollut, lapset kulkivat kankaista kursituissa tallukkaissa.

Maaliskuussa 1919 Perunka makasi sängyssä ja tunsi kuoleman henkäyksen. ”Tunsin oloni hyvin kevyeksi ja ajattelin, että lähden leijailemaan kuin enkeli.”

Tädit hätääntyivät. Hanna Heimonen lähti pyytämään ruokaa naapuritalosta mutta palasi tyhjin käsin.

Yrjö-veli lähti toiseen taloon ja sai sieltä leipää.

Veli istuutui sängyn viereen ja luki sisarelleen satukirjaa, kun tädit laittoivat syötävää.

Amerikan apu toi viime hetkellä vehnälaivoja Suomen satamiin

Työväen arkiston tiedot kertovat, että arkuissa on kussakin kolme nälkään kuollutta punaista. Kuva on Kuopiosta vuodelta 1918. Kuva: Työväen arkisto

Elintarvikediktaattoriksi tituleerattu Herbert Hoover johti Eurooppaan suunnattua elintarvikeapua. Myöhemmin hänestä tuli Yhdysvaltain presidentti.

Hoover sai joulukuussa 1918 tiedot Suomen tilanteesta ja totesi, että nyt on tosi kyseessä. Suurta osaa suomalaisista uhkasi nääntyminen nälkään kevääseen 1919 mennessä.

Käynnistettiin pikaisesti ruoka-apuohjelma, josta vastasi American Relief Administration (ARA) -järjestö. Viljalaivat alkoivat seilata Suomen satamiin rapakon takaa sekä Tanskasta, jolle jenkit korvasivat osallistumisen Suomen hätäapuun. Lisäksi Hoover lupasi ARA:n varoista käteistä hädänalaisten lasten ruokkimiseen.

Alavutelainen Sylvi Sääski muistelee, kuinka amerikkalainen ruoka-apu saapui keväällä 1919 Savonlinnan Laitaatsiltaan: ”Maaliskuun 17. päivänä tuli puolelta päivin lisää jauhoja, Amerikasta tulleita vehnäjauhoja, jollaisia ei ollut saanut koko korttiaikana.”

Sääski kertoo, kuinka hänen kotiinsa roudattiin potkukelkalla 30 kilon jauhosäkki ja hiivaa: ”Sinä iltana, Kertun nimipäivänä, tehtiin vehnästä pitkästä aikaa.”

Kerttu oli ilmeisesti hänen sisarensa, ja vehnänen tarkoittaa pullaa. ”Sitten saikin koko kevään vain vehnää”, Sääski jatkaa.

Pula-aika vaihtui pulla-ajaksi.

”Virkistyimme nälästä pois elämään”

Vuonna 1918 kuorittiin petäjän kuorta leivän jatkeeksi. Kuva: Kansan arkisto

Tarina ei kerro, tavoittivatko jenkkien ruokapaketit Vahvialan kansakoulun. Se tiedetään, että amerikkalaisten lahjoitusrahojen käytöstä vastannut avustustoimikunta lähetti Viipurin maalaiskuntaan keväällä 1919 ruoka-apua, josta valmistettiin ja jaettiin kansalaisille esimerkiksi peruna-, kaali- ja hernekeittoa sekä marjapuuroa.

Joka tapauksessa valoa alkoi näkyä Vahvialassa ankaran talven jälkeen. Maailmansota oli päättynyt marraskuussa 1918, ja viljan tuonti pääsi taas vauhtiin.

Kevään 1919 aikana säännöstelyä alettiin asteittain purkaa. Kesään mennessä leipää ja maitoa sai taas, ja Perunka sai jalkoihinsa uudet nahkakengät.

Sofia-täti kirjoitti kesällä 1919: ”Virkistyimme nälästä pois elämään.”

Kovista ajoista viisastuneina Perungan tädit hankkivat keväällä 1919 pientilan, joka alkoi tuottaa satoa seuraavana vuonna.

Samoin toimi koko yhteiskunta: jos sadan vuoden takaisesta pula-ajasta opittiin jotakin, niin se, että elintarvikkeiden omavaraisuusaste on syytä pitää korkealla.

Nykyään leipäviljaa tuotetaan Suomessa yli oman tarpeen, ja myös sianlihassa ja maitotuotteissa omavaraisuusaste hipoo sataa prosenttia.

Syksyllä 1919 yhdeksänvuotias Mirja Räsänen aloitti kansakoulun. Syksyllä otetussa koulukuvassa moni kansakoulun oppilas on ilman kenkiä ja paikatuissa vaatteissa.

Lukukauden päätteeksi Sofia-täti kirjasi muistiin tiedon, jonka täytyi tuntua merkittävältä: ”Koulun joulujuhlassa molemmat lapset saivat yhden karamellin.”

Mirja Räsänen opiskeli suomen kieltä Helsingin yliopistossa ja teki työuransa kirjastoalalla ja oppikoulun lehtorina. Hän avioitui Rovaniemellä kirjastonhoitaja Matti Perungan kanssa keski-iässä vuonna 1955. Matti Perunka kuoli äkillisesti 1961, eikä Mirja Perunka mennyt uusiin naimisiin. Pariskunnalta ei jäänyt lapsia. Eläköidyttyään vuonna 1972 Perunka kirjoitti satoja sivuja muistelmiaan, matkusteli paljon ja opiskeli englannin, esperanton ja viron kielet. Mirja Perunka kuoli vuonna 2011 Rovaniemellä 101-vuotiaana.

Kirjoituksen lähteenä on käytetty Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoa. Lisäksi haastateltiin Mirja Perungan veljentytärtä, ravitsemustieteen professori emeritaa Leena Räsästä sekä dosentti Heikki Rantatupaa ja elintarviketieteiden tohtori Kaija Rautavirtaa.

Nälkä Suomessa

Elintarvikepula 1917–1919

Vuonna 1914 alkanut ensimmäinen maailmansota johti Saksan ja muiden keskusvaltojen kauppasaartoon ja tavaraliikenteen katkoksiin.

Seurasi elintarvikepula, joka alkoi vaikuttaa Suomessa viimeistään 1917. Tällöin myös Suomelle tärkeä viljan tuonti Venäjältä tyrehtyi.

Elintarvikkeita säännösteltiin Suomessa tiukasti 1917 alkaen, jolloin elintarvikkeita sai valtion elintarvikekorteilla. Säännöstely purettiin asteittain vuoteen 1921 mennessä.

Viljatuotteiden, maidon, lihan ja sokerin säännöstelyannokset olivat alle puolet normaalikulutuksesta.

Käytännössä korttiannosten saatavuus vaihteli, ja elintarvikkeita myytiin mustassa pörssissä ylihintaan.

Heikoimmassa asemassa olivat Itä- ja Pohjois-Suomen ja suurimpien kaupunkien vähävaraiset sekä sisällissodan jälkeen vankileirien punaiset.

Sisällissodan seurauksena kuolleista punaisista lähes puolet, arviolta noin 12 000 ihmistä, kuoli vankileireillä aliravitsemukseen ja tauteihin.

Janne Laitinen
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Jatka lukemista FC Lahden tarjoamana 2 vk maksutta!

Tilaa ESS VerkkoPlus 2 viikoksi maksutta ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 2 vk
0 €

Oletko jo tilaaja?

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi