Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kotimaa

Pitkäaikaisimmat ystävät, ällöttävät silakkapihvit ja ilkeät hoitotädit - näin lukijat muistelevat eskarivuosiaan

Kiveriössä vuonna 1966 pelattiin numeropelejä. Kuva: Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto

Välineitä oli hyvin vaikka silloin jo puhuttiin, että paperia kuluu liikaa. Siihen aikaan ei ollut säädöksiä. Lapsi pääsi kokkaamaan mukaan keittiöön aina välillä. Elettiin kodinomaisesti. Omien lasten esikoulussa oli edelleen edullista ruokaa, ravintoköyhää mehukeittoa ja muroa tai näkkäriä. Lounaat pieniä. Retkiä tehdään nykyään enemmän tai järjestetään jotakin juttuja. Toiminta on hyvin ohjattua eikä ole kodinomaista enää niinkään. Paljon säädöksiä tullut. Vielä 10 vuotta sitten työssä isossakin päiväkodissa pystyi olemaan rennommin joissakin paikoissa. Koko ajan pitää olla joku virallinen pedagoginen tavoite.
Pienessä kylässä Uudellamaalla

Muistan odottaneeni innolla uusien asioiden oppimista. Etenkin kirjaimet, ja mahdollisimman pian lukemaan oppiminen kiinnostivat. Odotin saavani uusia ystäviä, mutta melko pian huomasin olevani jollain tapaa erilainen kuin muut. Johdin ja keksin paljon leikkejä, olin sosiaalinen, mutta ehkä hiukan liian eloisa ja liian ehdoton muiden lasten mieleen. Muistan opettajien olleen todella lämpöisiä ja kannustavia ihmisiä. Muistan myös eräänä päivänä esikoulun takapihalla olleen hirven, joka aiheutti pienen keskeytyksen tuntiin kun emme saaneet oikein silmiämme irti siitä. Ja olihan se nyt jännää; isäni harrasti tuolloin hirvenmetsästystä ja minusta tuntui hienolta nähdä upea eläin niin läheltä elävänä. Esikouluun liittyykin aika hassu tarina, joka päättyy siihen, että jopa peruskoulun päästötodistuksessa minulla on väärä nimi.
Pohjois-Karjalassa vuonna 1984

Esikoulu oli päiväkodin yhteydessä ja sitä oli kerran viikossa tiettynä päivänä, oisko ollut joku tunti kerrallaan. Esikoulussa meitä oli vain kaksi lasta. Kävimme läpi kirjaimet ja numerot tehtävämonisteiden avulla. Oli ihan kivaa ja spesiaalia kun oli niin "iso", että pääsi eskariin, kun muut lapset teki tavallisia juttuja. Ja kesällä eskarilaiset vapautettiin päiväunista. Vaikeimpana asiana muistan sen kun piti repimällä muodostaa ihmishahmon muotoja paperista ja alkoi kiukuttaa, kun oli niin hankalaa. Omat lapseni olivat esikouluikäisten ryhmässä. Toisella lapsella oli todella vaikeaa, kamala vihainen täti opena ja ihmesääntöjä pikkuasioista. Talvellakaan ei saanut olla pitkähihaista paitaa päällä sisällä, ja hiukset piti olla tytöillä kiinni, vaikka nippa nappa hartioille ulottuvat hiukset. Osa säännöistä selvisi vanhemmille vasta sitten kun lapsi lähtiessä alkoi itkemään. Jos epäonnistui eskaritehtävissä, saattoi tädit haukkua lapsia, hän haukkui tytärtäni sokeaksi kun ei löytänyt kuvasta sitä, mitä tehtävässä piti löytää. Lapsille luettiin unisaduksi Veljeni Leijonamieltä ja tyttö pelkäsi sitä eikä uskaltanut nukkua. Unilelua ei saanut olla eskarissa, koska "olivat niin isoja jo" ja tyttö itki sitäkin useasti. Tämä oli Lahdessa Kärpäsen päiväkodissa v. 2009. Muuten päiväkoti oli ihana, mutta eskariryhmä oli painajainen.
Liipolan päiväkodissa 1988-1989

Esikoulu harmitti, koska tarhassa ei saanut enää nukkua päiväunia.

Muuten esikoulu ei eronnut tarhatoiminnasta mielestäni mitenkään. Se aika kun muut nukkuivat niin me eskarilaiset piirtelimme ja askartelimme.

Varsinaista opetusta ei esikoulussani ollut. Lukemaankin opin vasta koulussa.
1987-1988 Helsingissä

Muistan oppineeni kiroilemaan eskarikaverin opastuksella. Muistan myös sen, että Tapani-niminen poika oksensi kerran lattialle. Siinä suunnilleen kaikki.
Helsingissä 80-luvulla

Silakkapihvit heitimme yhdessä pöydän alle, ja jouduimme tietysti puhutteluun!
Mukkulan eskarissa 1989-1990

Olin silloin jo jollain lailla syrjäytynyt. Olin yksikseni, ja muistan kun joku lapsista kysyi esikoulun opettajalta, miksi tuo on yksin, tarkoittaen minua. Esikoulun opettaja sanoi: Antakaa sen vain olla yksin kun se on vähän tuollainen. Sen jälkeen olinkin yksin ja kiusattu lähes koko koulunkäynnin ajan. Olen ajatellut, että juuri tuo hetki olisi voinut muuttaa kaiken.

Jos esikoulun opettaja, tai ei kai ne mitään oikeita opettajia ole, mutta esikouluhenkilö kuitenkin olisi ollut joku muu kuin nirppanokkatyperys, joka ei sietänyt minua. Olin köyhästä perheestä.
Mukkulassa vuosikymmeniä sitten

Ensimmäiset poikanuket tulivat eskariimme. Tosin niillä ei kukaan oikein halunnut leikkiä. Eskarissa oli jotakin kirjatehtäviä sekä ”logo”-tehtäviä eikä menty enää päivälevolle.

Ruoka tuotiin ilmeisesti Tapparakadun keittiöstä autolla. Erityisesti maksalaatikko haisi pahalle.

Sinänsä hyvät muistot eskarista, ja eskariopekin on yhä säilynyt tuttunani. Omien lasten esikouluvuosi sisälsi kouluvalmiuksien ja -taitojen vahvistamista ja tukemista. Ilmapiiri eskarissa oli lapsesta ja lapsen mielipiteistä ja ajatuksista välittävä. Toisaalta vieläkin enemmän olisin toivonut lasten erilaisuuden huomioimista, niin vahvuuksien kuin tuen tarpeidenkin. Lähinnä vahvuuden kautta tukemista. Ystävyyssuhteiden luominen oli erittäin tärkeää eskarivuonna ja siinä eskari onnistuikin. Koulu kylläkin ”mokasi” tämän eskarissa tehdyn hyvän työn, sillä ystävyyssuhteita ei sitten huomioitu luokkajakoa tehtäessä.
Kallion päiväkodissa Liipolassa 1979-1980

Tapasin siellä parhaimpia ja pitkäaikaisimpia ystäviäni, monia tulevia koulukavereita. Henkilökunnasta jäi myös lämpimät muistot. Oppiminen tapahtui leikin kautta. Elämä oli silloin turvallista, rentoa.
Hollolan Tiilikankaalla 1991 alkaen.

Rakastin kaikkea esikoulussa; opea, tehtäviä, sitä että sai olla päiväkodin vanhin. Kävin eskarin kahdesti, silloin (80-luvulla) se oli aika tavallista ja se, että kouluunkin mentiin vuoden etuajassa. Äiti ei päästänyt, vaikka olisin halunnut. Omatkin lapset ovat tykänneet eskarista kovasti. Äidinkielten kirjo on nykyään aivan eri kuin silloin! Ja opet ovat kovilla.
Helsingissä 80-luvulla

1966 esikoulukokeilu aloitettiin Lahdessa. Myös silloin jäi aikaa leikeille. Kuva: Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto

Matka eskariin tuntui pitkälle,1,5 km yksin kuljettavana. Muistot palaavat välillä mieleen, miltä tuoksui päiväkodin eteisessä, ja joidenkin lelujen kautta nousee myös muistoja esikouluvuodesta. Muistot ovat positiivisia, pieniä välähdyksiä lapsuudesta. Omien lapsien esikoulu oli nykyaikaisempi ja koulumaisempi.
Möysän päiväkoti 1985-1986

Muistan, että olin jo tuolloin hyljeksitty ryhmässäni. Muut tytöt olivat olleet kavereita jo päiväkodissa kun minä taas olin tullut eskariin perhepäivähoitajalta. Herkkänä lapsena otin itseeni kun esimerkiksi ensin luvattiin leikkiä minun kanssani, mutta sitten kun Karoliina tulikin paikalle, jäin leikin ulkopuolelle. Muistan myös, että tädit olivat minulle ankaria. Hekään eivät ymmärtäneet herkkää, mutta oman tahdon omaavaa lasta. Muistan esimerkiksi istuneeni monta kertaa ruokalassa viimeisenä kun en suostunut syömään varmaan vaan periaatteen vuoksi, kun kerran olin ilmoittanut että en aio syödä kyseistä ruokaa. Muistan kun ruokalan täti yritti ystävällisesti tehdä kompromissin, ”syödään vielä nämä puolet, mitkä ovat tällä puolen lautasta”. En myöskään yhtään pitänyt kurahousuista.
Kotkassa 1990-luvulla

Oli helppoa siirtyä kouluun kun eskari oli samassa rakennuksessa. Muistaakseni tuleva ope kävi meitä useampaan kertaan tapaamassa ennen koulun alkua, joten se varmasti vähensi jännitystä koulun aloittamisesta. Jännä, miten eskariopen nimi ei ole jäänyt mieleen, mutta ekaluokan open nimen muistan edelleen hyvin. Kuten kaikkien peruskoulujen opettajien. Eskarissa tapasin myös parhaan ystävän, jonka kanssa ystävyys jatkuu edelleen. Vuonna 2015 esikoinen nautti eskarista. Sinne siirtyminen oli odotettu juttu. Kaverit oli eskarissa tärkeintä ja tietty legoleikit. Eskarissa opittiin myös moni tärkeä taito, esimerkiksi kello, joten koulun aloittaminen onnistui kivasti. Tuttu porukka joka siirtyi eskarista kouluun oli iso voimavara varmasti monelle.
1981 Jalkarannan päiväkoti

Sain käydä esikoulun tutun perhepäivähoitajan luona. Jännitin etukäteen, että pitäisi vaihtaa johonkin suurempaan päiväkotiin esikoulua varten. Olin äärettömän onnellinen, kun se järjestyikin tutussa ympäristössä. Päivittäin sain yksilöllistä opetusta, muistot ovat lämpimiä.
Perhepäivähoitajani Paulan järjestämänä ja Liipolan seurakunnan kerhossa

Emmi Tuomisto
emmi.tuomisto@ess.fi
Tämä sisältö on avoinna vain tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS Verkko Plus 1 kk vain 7,90 € (norm. 14,50 €) ja pääset käsiksi kaikkiin Etelä-Suomen Sanomien maksullisiin sisältöihin.

Tilaa tästä 1 kk 7,90 €

Oletko jo tilaaja?

Kommentit comments
Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi X