Aiheet
Kotimaa

Lahdessa asuu suuri ryhmä, josta tiedetään yllättävän vähän

Suomessa asuu noin 75 000 äidinkielenään venäjää puhuvaa henkilöä. Kieli yhdistää monijuurisia ihmisiä, vaikka puhujat eivät kantaisikaan saman maan passia.

Kukko innostuu kiekumaan, kun Irena Kanepe laulaa sille. Kuva: Katja Luoma

Lahdessa Nastolassa asuva Irena Kanepe on hyvä esimerkki venäjänkielisten monimuotoisesta joukosta. Hänellä on Latvian passi, ja hän kävi koulunsa latviaksi, mutta virallisesti hänen äidinkielensä on venäjä.

Suomessa asuu noin 75 000 äidinkielenään venäjää puhuvaa henkilöä. Määrä on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa, mutta on edelleen vain runsas prosentti koko väestöstä. He ovat kuitenkin suuri vähemmistö, he ovat usein asuneet täällä jo pitkään ja venäjänkielisten määrä myös kasvaa kaiken aikaa.

Silti tunnemme toisemme ehkä vähän heikosti, joten on korkea aika tutustua. Ensimmäinen opetus on, että läheskään kaikki venäjää puhuvat eivät ole varsinaisesti venäläisiä.

Parin prosentin osuus

Kuva: Anssi Hietamaa

Lahdessa venäjänkielisiä oli viime vuoden lopussa 2,4 prosenttia, mikä on sama osuus kuin Joensuussa ja Vantaalla, mutta vähemmän kuin Helsingissä – Lappeenrannasta puhumattakaan.

Venäläisyys ei nykyisin näy katukuvassa edes uuden vuoden aikaan, koska ruplan heikko ostovoima näkyy matkailijoiden määrässä. Suomessa asuvat venäläisetkään eivät juuri erotu kantasuomalaisista muuten kuin kielensä puolesta.

Heillä on tuttuja tapoja: esimerkiksi kesällä pitää paeta mökille (datsa), jossa istutaan kuumassa höyryhuoneessa (banja) ja läiskitään koivunoksilla. Ruokapöydässä maistuvat piiraat, suolakurkut sekä kala ja juhlan kunniaksi nostellaan mielellään lasillinen kirkasta viinaa.

Julkkiksia ja taviksia

Eremenkon jääkiekkoperhe, näyttelijä Alina Tomnikov ja ex-ministeri Maria Guzenia-Richardson ovat venäläistaustaisia suomalaisia.

Suomen kansalaisuus on myös esimerkiksi miljardööri Gennadi Timtsenkolla, joka tosin asuu Venäjällä ja on nyt länsimaiden pakotelistalla Krimin kriisin vuoksi.

Suurin osa Suomen venäjänkielisistä ei tietenkään ole miljonäärejä eikä julkkiksia, vaan tavallisia, vaikkakin erilaisia ihmisiä.

Pääosa nykyisistä venäjänkielisistä saapui maahan niin sanottuina paluumuuttajina. Keväällä 1990 presidentti Mauno Koivisto avasi inkeriläisille mahdollisuuden muuttaa Suomeen. Heitä muutti pääosin Virosta ja Suomen lähiseudulta Venäjältä, mutta myös kaukaa entisistä neuvostotasavalloista. Tulijat kirjattiin näiden maiden kansalaisina.

Kuva: Anssi Hietamaa

Tähän ryhmään kuuluivat myös Suomesta ja Pohjois-Amerikasta Neuvostoliittoon 1900-luvun alussa muuttaneiden suomalaisten jälkeläiset.

Alun jälkeen suomalaisuuden kriteereitä kiristettiin, ja paluumuutto loppui kokonaan vuonna 2016. Osa tulijoista on hakenut ja saanut Suomen kansalaisuuden tai on kaksoiskansalainen.

Nyt tulijat saapuvat työn, opiskelun tai avioliiton vuoksi. Esimerkiksi ne Baltian venäjänkieliset, joilla on EU-maan passi, voivat liikkua työn perässä vapaasti.

Pikarakkaus ja muutto

Irena Kanepen (52) lapsuudenkodissa puhuttiin eniten venäjää, jopa isä, joka oli itse latvialainen. Äiti oli venäläinen ja pari oli tavannut toisensa Arkangelissa isän armeija-aikoina.

Muuttopäätös 15 vuotta sitten oli iso harppaus, sillä Kanepe ei ollut juurikaan käynyt kotikaupunkinsa Riian ulkopuolella. Nuorempi lapsi, neljävuotias tytär seurasi äitiään, mutta 16-vuotias poika jäi isoäitinsä luokse.

– Tulin Suomeen käymään kaverini kanssa. Hänen miehensä kävi usein rekalla Suomessa. Täällä tapasin suomalaisen miehen, joka pyysi minua muuttamaan Suomeen.

Keskustelua käytiin sanakirjan avulla.

Tämä rakkaus ei kestänyt monta vuotta, mutta Kanepe ehti opiskella itselleen uuden ammatin, eli hoiva-avustajan. Aiemmin hän työskenteli Latviassa kokkina. Hoiva-avustajan pätkätöitä riitti viisi vuotta, mutta viime aikoina hänen yksityinen työnantajansa ei ole kutsunut töihin. Kanepe suunnitteleekin palaavansa kokin töihin.

Eläinten elämää

Shetlanninponi on yksi eläinlauman jäsen. Kuva: Katja Luoma

Työn ohessa Kanepe on ehtinyt hoitaa eläinkatraansa. Piha muistuttaa Piippolan vaarin taloa: mää mää siellä, kot kot täällä ja ihahaa aidan takana.

– Tämä on raskasta töiden jälkeen. Tähän menee koko päivä, hän myöntää. Harrastuksessa kuitenkin oppii kaiken aikaa uutta. Nytkin hänellä on hanhen munia hautomakoneessa.

– Tykkään eläimistä. Kaupungissa asuessa halusin aina maalle.

Latviasta hän ikävöi sukuaan, jota näkee kovin harvoin, esimerkiksi kahta lastenlastaan hän ei ole nähnyt kuin kuvissa. Hän itse on kiinni eläimissään ja sukulaiset Riiassa ovat töissä. Jopa 74-vuotias äiti käy kahdessa työssä selviytyäkseen. Onneksi yhteydenpito onnistuu nyt ilmaiseksi whats up-sovelluksella.

Ensi kesänä on kuitenkin toiveena, että sisarentytär tule Suomeen avuksi.

Kanepen tuttavapiiri on suomalainen. Vain yhden kanssa hän keskustelee venäjäksi. Nyt 18-vuotias tytär ymmärtää latviaa ja on opiskellut venäjää koulussa vieraana kielenä. Hänkin opiskelee kokiksi.

Tutkija Petroskoista

Itä-Suomen yliopiston tutkija Olga Davydova-Minguet on saapui Suomeen inkeriläisenä vuonna 1991 opiskeltuaan sitä ennen suomea Petroskoin yliopistossa. Hän väitteli filosofian tohtoriksi vuonna 2009.

Väitöskirjan aiheena olivat paluumuuttajiksi aikovat suomalaissyntyiset venäläiset. Davydova-Minguet on myöhemminkin tutkinut monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa.

Hän muistuttaa, että venäjänkielisiä on asunut ja muuttanut Suomeen jo kauan monessa aallossa.

– Ihmettelen, että aina vain saa kuulla tätä samaa: ”Emme tiedä heistä mitään”, puuskahtaa tutkija kuullessaan haastattelun aiheen.

– He ovat arkinen, suuri vähemmistö, mutta silti aina vain tuotetaan mielikuvia, että he ovat ihmeellisiä. Noin 80 000 Suomen venäjänkielistä on hyvin monimuotoinen ryhmä. He ovat muuttaneet Suomeen eri syistä ja he asemoituvat työelämään ja yhteiskuntaan eri tavoin.

Davydova-Minguet on palkittu sekä Vuoden tieteentekijänä että Suomen leijonan ritarikunnan kunniamerkillä ansioistaan Itä-Suomen etnisten suhteiden neuvottelukunnan varapuheenjohtajana. Hänen oma perheensä on kolmikielinen, koska puoliso on belgialainen.

Keskittyneet Helsingin seudulle

Seuraavaksi tekee mieli kysyä, miten venäläinen kulttuuri näkyy Suomessa. Davydova-Minguet arvaa kysymyksen etukäteen ja ennättää vastaamaan: – Kun tätä kysytään minulta, lamaannun välittömästi.

– Venäjänkielisistä puolet asuu pääkaupunkiseudulla, jossa kulttuuri on erilaista kuin pikkupaikkakunnilla. Itärajan pinnassa venäjänkieliset muodostavat maahanmuuton kasvot, mutta pääkaupunkiseudulla järjestötoiminta on vahvempaa.

Venäjänkielisillä on omia järjestöjä, mutta niiden vaikutusmahdollisuudet ovat rajatut.

– Valtaosa niistä ei osaa käyttää suomalaisia rahoituskanavia eivätkä ole pystyneet vakiinnuttamaan toimintaansa.

Toisaalta osa järjestöistä on saanut rahaa Venäjältä, kertoi vastikään Suomen Kuvalehti.

Kielen kehitys vaatii töitä

Uusimman aallon muuttajille on Suomessa jo syntynyt lapsia ja lapsenlapsiakin. Mitä heille on tapahtunut?

Davydova-Minguet on sitä mieltä, että lasten kaksikielisyyttä ei tueta riittävästi.

– Kielen välittyminen tapahtuu perheessä. Periaatteessa lasten kuuluu saada koulussa äidinkielen opetusta, mutta jos vanhemmat kokevat, että venäjän kielellä ei ole lisäarvoa, he eivät vaadi sen opetusta koulussa tai päiväkodissa.

Tuen puute voi ilmetä esimerkiksi siten, että lapsi ei osaa kirjoittaa venäjää.

– Koulussa taas ryhmät voivat olla suuria ja niissä on eri-ikäisiä lapsia. Tunnit ovat koulun jälkeen ja lapset kokevat, että se on ylimääräistä kiusaamista. Venäjän taidosta ei tule sellaista, jolla pystyisi toimimaan ja voisi hyödyntää esimerkiksi virkamiehenä.

Kaunoa kuusivuotiaana

Dimitri Pugovkin jaksaa opiskella venäjän kielioppia vielä koulupäivän jälkeenkin. Kuva: Katja Luoma

Lahdessa opetetaan venäjää äidinkielenä useissa koulussa. Vaatimuksena on, että ryhmässä on vähintään neljä oppilasta, mutta ryhmä voidaan koota useista kouluista.

Harjun koulun tunnilla kuudesluokkalainen Dimitri Pugovkin opettelee venäjän kirjoitussääntöjä. Oppikirja on tarkoitettu Venäjän viidesluokkalaisille. Puolen tusinaa muuta oppilasta ovat häntä nuorempia, nuorimmainen vain kuusivuotias. Hän on tullut tunnille veljensä kanssa Itä-Lahdesta. Molemmat harjoittelevat kyrillisten kirjainten kaunokirjoitusta.

Pugovkin ehti käydä koulua Petroskoin lähellä kaksi vuotta ennen Suomeen muuttoa. Siellä koulu oli vaikeampaa, ja kirjat sekä ruoka piti maksaa itse, hän muistelee. Nuoren miehen tulevaisuuden haave on ammatti tietokoneiden parissa tai opettajana.

Veronika Pugonen kirjoittaa venäjäksi "Minä asun Lahdessa". Kuva: Katja Luoma

12-vuotias Veronika Pugonen on asunut Lahdessa puolet elämästään. Hänelle vaikeinta on opetella pilkkujen paikat venäläisessä tekstissä, mutta sekään ei ole kovin vaikeaa. Tyttöä kiinnostaa työ poliisiasemalla.

– Et voi, siihen pitää olla syntyperäinen suomalainen, väittää Pugovkin.

Kaipaus nuoruuteen

Oppilaiden määrä kuulemma vaihtelee joka tunti, koska kaikki eivät pääse kaikille tunneille. Miten tällaista ryhmää voi opettaa?

– On pakko. Opetusta on vain tunti kaksi kertaa viikossa, ja sekin on vapaaehtoisia. Siinä ei paljon ehdi. Motivaatio riippuu perheestä, selittää opettaja Irene Günther (59).

Ainakin hänen lukemansa eläinsatu kiinnostaa kaikkia.

Günther itse kasvoi suomea puhuvassa inkeriläisperheessä Viron Narvassa, jossa lähes koko kaupunki on venäjänkielinen. Siitä tuli hänenkin äidinkielensä. Hänen tyttärensä viestittelee äidilleen suomeksi, mutta äiti vastaa venäjäksi.

Günther muutti Suomeen vuonna 1993 ja meni täällä naimisiin suomalaisen kanssa. Silti hän kokee olevansa edelleen ulkomaalainen.

– Olen huomannut, että moni kaipaa Venäjältä nuoruuttaan, hän miettii.

Isoisä laittoi jonoon

Alina Kovaleva (31) muutti Lahteen Pietarista vuonna 2011 ja hänen vanhempansa kaksi vuotta myöhemmin, viimeisten paluumuuttajien joukossa.

– Isoisä laittoi meidät (muutto)jonoon, kun olin lapsi, mutta jono eteni hitaasti. Isoisä kuoli kymmenen vuotta sitten.

Isoisä osasi suomea, mutta Kovalevalle ja hänen vanhemmilleen kieli oli jo vieras. Suomalaiset juhlapyhät olivat kuitenkin tuttuja.

Kovaleva valmistui maantieteilijäksi Pietarin yliopistosta ja kouluttautui Lahdessa matkailuvirkailijaksi. Hän on parhaillaan määräaikaisessa työssä lahtelaisessa matkailuosuuskunta Elmassa, jossa häntä työllistävät viisumien hankinta suomalaisille. Aiemmin hän ehti olla kaksi vuotta työttömänä.

Venäläinen mies on töissä elektroniikka-alalla, mutta yli 50-vuotiaat vanhemmat eivät ole päässeet töihin. Nuoriparikin on pohtinut muuttua Helsingin seudulle parempien työmahdollisuuksien vuoksi.

Onko Suomessa tylsää?

Alina Kovalevan työpaikalla Lahdessa on 1918-aiheinen näyttely. Kuva: Katja Luoma

Kovaleva on kaksoiskansalainen. Hän määrittelee identiteettinsä kolmijakoiseksi: puolet inkeriläisyyttä, 30 prosenttia venäläisyyttä ja 20 prosenttia suomalaisuutta. Hän käy Venäjällä ehkä kolme kertaa vuodessa.

– Venäjältä kaipaan kulttuuria, kuten teatteria, ystäviä sukulaisia ja juhlia. Venäjällä juhlat ovat tärkeitä ja ne osataan tehdä kauniiksi. Suomessa taas on rauhallista eikä työmatkoihin kulu kahta tuntia yhteen suuntaan. Venäläiset kysyvät usein, onko Suomessa tylsää. Minulla ei ole, koska täällä on perheeni, lapseni, ystäviä, paljon tekemistä ja harrastusmahdollisuuksia.

Tytär on yhdeksänvuotias. Perhe katselee televisiosta sekä Suomen että Venäjän ohjelmia. Ovatko uutiset erilaisia?

– En katsele uutisia, Kovaleva tunnustaa.

Kieli vaihtoon varmuuden vuoksi

Kymmenet tuhannet venäjää puhuvat ovat kummallisen näkymätön ryhmä yhteiskunnassa.

Opetusministeriön tukema Cultura-säätiö julkisti helmikuussa selvityksen, jossa kartoitettiin monimuotoista joukkoa ja etsittiin syitä hiljaiselolle. Hankejohtaja Eilina Gusatinsky näkee monta syytä:

– Monille näkymättömyys on valinta. He pelkäävät, että heidät liitetään Venäjään (valtioon) eikä nähdä itsenäisinä kansalaisina.

Ongelmien pelko johtaa joskus siihen, että vanhemmat vaihtavat lastensa virallisen äidinkielen suomeksi.

Esimerkiksi 12-vuotiaan Veronika Pugosen haaveet poliisin urasta vaativat Suomen kansalaisuuden, mutta ei syntyperäisyyttä eikä kaksoiskansalaisuus ole este.

Epäluulo elää

Syy huonon tuntemukseen on myös suomalaisissa itsessään: eduskuntaa myöten venäjää puhuvat nähdään ulkomaalaisina. Suurten venäläisvähemmistöjen kaupungitkaan eivät ole havahtuneet asiaan.

Jopa mahdollisuus kaksoiskansalaisuuteen on kääntynyt venäjänkielisiä vastaan.

– Jotkut valtion korkeat virat on kielletty kaksoiskansalaisilta. Valtio siis selkeästi ilmaisee, että osa sen kansalaisista on epälojaaleja.

– Aloite kaksoiskansalaisuuteen ei tullut venäjänkielisiltä, vaan Ruotsin-, Saksan ja Amerikan suomalaisilta, muistuttaa Gusatinsky.

Kaksoiskansalaisuuden suurin etu on, ettei matkustaessa tarvitse viisumia.

Monta maailmaa

Gusatinsky nostaa esiin venäjänkielisten monia taustoja: ensimmäiset Suomen tulleet somalit olivat opiskelleet Moskovassa, venäjää puhuvat inkeriläiset halusivat viralliseksi äidinkielekseen suomen ja Ukrainasta muuttaneet ukrainan.

Töihin high-tech-yrityksiin tulleet elävät eri maailmassa kuin inkeriläismummot. Maailmat voivat jakaantua jo lapsuudessa:

– Olen kuullut, kun nuoret puhuvat "meillä Venäjällä", vaikka ovat syntyneet Suomessa. Mutta toiset käyvät täysin suomalaisista.

Gusatinsky (54) on itse suomalais-venäläisen perheen lapsi, joka muutti Suomeen vuonna 1990.

Hänellä on tulevaisuuden suhteen toive:

– Ei ole rakentavaa etsiä jakolinjoja. Se sijaan pitäisi miettiä, miten voimme yhdessä rakentaa tätä maata.

Se vaatii toimia molemmin puolin.

– Tilanne on sama kuin muualla Euroopassa: valtiot eivät ole ajatelleet, että muuttajat ovat tulleet jäädäkseen. Eivätkä kaikki muuttajatkaan koe, että heidän pitäisi sopeutua.

Sisko ja veli jäivät Venäjälle

Ortodoksisuus on osa Lappalaisen perheen elämää. Kuva: Sami Kuusivirta

Venäjää puhuvat ovat sekalainen seurakunta – kirjaimellisesti. Inkeriläiset kuuluvat usein luterilaiseen kirkkoon, kun taas etniset venäläiset ovat monesti valinneet ortodoksisen kirkon. Venäjän ortodoksikirkko on myös perustanut omia seurakuntiaan Suomeen.

Osa venäjää puhuvista on Suomessa valinnut jonkin pienen uskonyhteisön tai ei kuulu mihinkään uskontokuntaan.

Anastasia (32) ja Anatoli Lappalainen (37) kuuluvat Lahden ortodoksiseen seurakuntaan, vaikka molempien muuton syynä olivat suomalaisjuuret. Ortodoksisuus oli molemmille lapsuudesta tuttu isovanhempien kautta. Suhde syveni Suomessa.

Anastasia muutti Suomeen Etelä-Ukrainasta 15-vuotiaana äitinsä kanssa. Vuosi oli 2001. Perheen isä oli kuollut jo aiemmin ja Ukrainan vaikea taloustilanne kannusti äitiä muuttamaan.

– Isosisko oli jo täysi-ikäinen eikä päässyt muuttamaan meidän kanssa. Äiti on puolisuomalainen, mutta se ei enää riittänyt asumislupaperusteeksi aikuiselle siskolle. Emme tienneet sitä, kun haimme muuttolupaa.

Anastasia oppi suomen kielen nopeasti, jatkoi lukioon ja Tampereen ylipistoon opiskelemaan kauppatieteitä.

– Kun muutin Suomeen, osasin sanoa "hyvää huomenta".

Lahden kerho yhdisti

Lappalaisen perhe Anna, Anastasia, Sofia, Maria ja Anatoli ovat täysillä mukana suomalaisessa yhteiskunnassa. Kuva: Sami Kuusivirta

Anatoli puolestaan varttui Hatsinassa, perinteisellä inkeriläisalueella Pietarin lähistöllä. Hän muutti Lahteen 20-vuotiaana vuotta ennen Anastasiaa.

Hän oli tuolloin jo aloittanut sähköalan opinnot Pietarin yliopistossa. Ne katkesivat, kun Suomessa piti ensin opiskella kieltä kaksi vuotta.

– Tullessa osasin vain suomen alkeet, hän kuvaa. Kielitaidon karttuessa hän pääsi jatkamaan opintojaan diplomi-insinööriksi asti.

Nuoret tutustuivat Lahdessa venäjänkielisten nuorten kerhossa, ja nyt perhe on kasvanut jo viisihenkiseksi. Sofia on yhdeksänvuotias, Maria neljä ja Anna konttausikäinen. Kaikki ovat kaksoiskansalaisia, joiden äidinkieli on venäjä. Anastasia tosin on Suomen ja Ukrainan kansalainen.

Molemmat vanhemmat ovat koulutustaan vastaavissa töissä Lahden seudulla. Venäjän kielen taidosta on usein hyötyä työelämässä.

Ikävä Ukrainan lämpöä

Mikä oli vaikeinta muutossa?

– Tämä on toinen maa, toinen kulttuuri, summaa Anatoli.

– IImasto! Etelä-Ukrainassa on lämpimät kesät, siellä kasvaa persikoitakin, kuvailee Anastasia.

Anatoli muistaa myös, miten vaikeaa oli päästä alkuun työelämässä, kun ei ollut suomalaisia todistuksia, ei työkokemusta eikä suhteita. Hänen vanhempansa muuttivat myös Suomeen, mutta perheellinen isoveli jäi Venäjälle. Hän oli tuolloin armeijan palveluksessa kaukana idässä.

Lappalaisten vierailut entisille kotiseuduille ovat harventuneet kesälomamatkoiksi. Lasten harrastukset täyttävät vapaa-aikaa.

Anastasia kuvailee olevansa identiteetiltään yli puolet ukrainalainen. Tunne on liukuva: Suomessa hän on ukrainalais-venäläinen, Ukrainassa suomalainen.

– Suomalaisuus on monin tavoin osa minua. Äiti tunsi olevansa Ukrainassa aina jotenkin erilainen, ja täällä hän tunnisti sen olevan suomalaisuutta.

Sukunimensä vuoksi Anatoli tunsi Venäjällä olevansa suomalainen, mutta nyt hän kokee olevansa eniten venäläinen.

Sofia ilmoittaa napakasti:

– Mulle kelpaa Suomi.

Monta aaltoa

Suomen venäjänkieliset

Venäjänkielisiä on tullut Suomeen monessa aallossa: suuriruhtinaskunnan aikaan, Venäjän vallankumouksen jälkeen, Itä-Karjalasta vuonna 1922 ja vuosina 1991–2016, jolloin suomalaistaustaiset henkilöt perheineen saivat muutto-oikeuden.

Uudet muuttajat tulevat perhesyistä, opiskelemaan tai töihin.

Venäjänkielisiä on Suomessa yli 75 000 ja määrä lisääntyy vuosittain noin 3000:lla.

Suomen ja Venäjän kansalaisia on noin 28 000.

Venäjänkieliset asuvat keskittyneesti suurimpiin kaupunkeihin.

Miesten yleisimmät ammatit ovat rakennus- ja kuljetustyöntekijät, naisten siivous-, kauppa- ja hoiva-ala.

Työllisyys on nousussa, mutta ansiotaso pysyy matalampana kuin kantaväestöllä.

Vuonna 2017 venäjänkielisten äänestysaktiivisuus oli noin 20 prosenttia.

Lähde.

Pirjo Kamppila
pirjo.kamppila@ess.fi
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Lue seuraavaksi