Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kotimaa

Rakas Kristian - Yksitoistavuotiaana kuollut poika ei saanut ajoissa apua

Kuva: Mikko Vähäniitty

Rakkaalle maailman parhaalle äidille, pojaltasi, kirjoitti kymmenvuotias Kristian äitienpäivänä 2014. Toisena päivänä hän huusi: ”Äiti tapa mut, leikkaa multa pää irti!”

Äidin silmät kostuvat. Hän muistelee Väli-Suomen Median Sunnuntaisuomalaisessa viime vuoden kevättä, jolloin ambulanssi haki riehuvan pojan kotoa. Pian sen jälkeen poliisit noukkivat kivillä päätään hakkaavan lapsen junaradan varrelta. ”Äiti revi sydän mun rinnasta, että tää helvetti loppuu”, itki Kristian äidin sylissä poliisiauton säilytystilassa.

Äiti kääntelee vauva-albumin lehtiä. Kuvissa näkyy tyytyväinen rintalapsi ja nauravainen taapero, joka löi palloa sählymailalla jo ennen kuin oppi kävelemään.

Sen jälkeen Kristiania ei pidätellyt mikään. Poika pysyi aloillaan vain, jos hänelle luki kirjoja. Hän kiipesi seiniä pitkin vaikka lääkekaapille heti kun silmä vältti. Vanhemmat olivat varmoja, että pojalla oli ADHD, mutta ammattilaistahot kiistivät epäilyt.

Kristian oli jo leimattu lastensuojelu­tapaukseksi, ja ongelmia oli etsitty varhaisesta vuorovaikutuksesta.

- Olin jatkuvassa valmiustilassa, äiti muistelee.

Kristian oli kaksivuotias, kun uupumus otti äidistä ylivallan. Äiti sai osastohoitoa ja sen jälkeen terapiaa, neuvolan perhetyöntekijän apua sekä miehensä vahvaa tukea.

- Tiesin vanhemman masennuksen vaikuttavan lapsiin. Siksi hain itse apua.

Kristianin ollessa nelivuotias perhe asui Turussa. Lastensuojelu järjesti satunnaista perhetyötä ja antoi taloudellista tukea.

Mutta vauhti vain kiihtyi. Kristian potkaisi jalkapallon tasakatolle ja kiipesi itse perässä katolle pelaamaan. Poika heräsi keskellä yötä pirteänä leikkimään muiden nukkuessa. Yhtenä yönä hän kaatoi ison kokispullon pikkusisarensa päälle, koska ”silläkin on varmaan jano”.

Sitten näkyivät masennuksen ensimerkit: ”Juoksen auton alle, hyppään katolta, tapan itseni.” Yhtenä päivänä Kristian asensi lääkeruiskun ketsuppipullon korkkiin.

Äiti huokaa.

- Ketsuppia oli kaikkialla: seinissä, verhoissa, kirjahyllyssä. Soitin itkien mummulaan, etten jaksa enää.

Isovanhemmat auttoivat perhettä. Lopulta lastenpsykiatria alkoi tutkia Kristiania: esikoulun kynnyksellä hän sai ADHD-diagnoosin ja lääkityksen. Se ei kuitenkaan tepsinyt kaikkiin oireisiin.

Kristianin raivokohtaukset lisääntyivät, ja niitä hillinneet rauhoitustilanteet - holding-otteet, joissa vanhempi pitää lasta tiukasti sylissään - kestivät jopa tunteja.

Äiti soitti monta kertaa viikossa lastenpsykiatriselle osastolle, laihoin tuloksin. Lastensuojelu järjesti intensiivistä perhekuntoutusta. Perhe asui seitsemän kuukautta perhekuntoutuskeskuksessa, mistä äiti on edelleen enemmän kuin kiitollinen.

- Se oli konkreettista apua. Vanhemmuuttamme tutkittiin ja meitä tuettiin.

Kuntoutusjakson asiantuntijoiden suositus oli, että perheelle annetaan kotiapua ja Kristianin kuntoutusta jatketaan. Pettymys oli suuri, kun lastensuojelu suostui järjestämään vain harvakseltaan perhetyötä - ja alkoi vihjailla Kristianin huostaanotolla.

- Niin olisi käynytkin, ellei yksi sosiaalityöntekijä olisi ottanut elämäntehtäväkseen estää sijoitusaikeita, äiti kiittää.

Sosiaalityöntekijä näki, ettei perheestä erottaminen olisi hoitoa tarvitsevan lapsen etu.

Elokuu 2013 toi toiveikkaan käänteen. Perhe muutti pieneen keskisuomalaiseen kylään, ja lapset aloittivat uudessa koulussa. Kristian vietti ensin tutkimusjakson Turun yliopistollisen keskussairaalan lastenpsykiatrisella osastolla, ja kotiutui sen jälkeen kyläkoulun nelosluokalle. Hän sai kavereita ja oman koulunkäyntiavustajan.

- Joitakin kahnauksia koulussa oli, mutta niistä päästiin eteenpäin, äiti kertoo.

Maaliskuussa 2014 äidille soitettiin, että poika olisi haettava heti koulusta. Vastassa oli kolme opettajaa ja avustaja sekä hätääntynyt, alakuloinen poika. Poliisit olivat jo käyneet koululla.

Selvisi, että Kristian oli pelannut sählyä poikaporukassa. Välituntivalvoja ja avustaja eivät olleet paikalla, kun yksi pojista taklasi Kristianin nurin. Tunne-elämältään nelivuotiaan tasolle jäänyt Kristian ylitulkitsi tilanteen ja yritti lyödä taklaajaa mailalla. Isommat pojat menivät väliin ja tarttuivat mailaan, jolloin Kristian koetti lyödä, potkia ja purra.

Kun aikuiset lopulta ehtivät väliin, Kristian pakeni. Koulun henkilökunta löysi hänet metsästä. Kristian erotettiin viikoksi koulusta. Sen hän koki musertavana tappiona, hylkäämisenä.

- Kristian oli juuri päässyt kuilun reunalta tasamaalle. Pienikin tönäisy riitti sysäämään hänet rotkoon, äiti miettii jälkeenpäin.

Pakkoloman alettua Kristian oli kiinni äidissään kuin eroahdistusta poteva vauva.

- Hän odotti vessan oven takana, milloin tulen. Hän roikkui kaulassani, istui sylissäni ja nukkui vieressäni.

Kun ambulanssi haki riehuvan pojan keväällä 2014, alkoi ralli osastolta toiselle.

- Kerran Kristian lähetettiin Jyväskylän päivystyksestä Kuopion yliopistollisen sairaalan lastenpsykiatriseen hoitoyksikköön, mutta hänet palautettiin nopeasti takaisin kotiin. Lapsen ei nähty olevan vakavassa vaarassa edes junarataepisodin jälkeen, äiti ihmettelee.

Kristiania siirreltiin muutaman viikon kriisijaksoilla Jyväskylän, Turun ja Kuopion välillä. Paikat ja hoitajat vaihtuivat tiuhaan. Juhannuksena Kuopion yliopistollisen sairaalan tutkimusjaksolta kotiutui erittäin huonokuntoinen poika.

- Kristianin synttäritkin jäivät viettämättä epävakaan voinnin takia, äiti suree.

Elokuussa Kristian ei kyennyt palaamaan kouluun. Päivystys ohjasi pojan takaisin Kuopioon. Sieltä äidille soitettiin useasti ja pyydettiin hakemaan poika pois.

- Syyksi mainittiin Kristianin pitkään jatkunut huono tilanne ja se, ettei kriisiosastoa ollut tarkoitettu pitkäaikaishoitoon.

Puheluiden välissä Jyväskylän lastensuojelu ja lastenpsykiatrian poliklinikka olivat yhteydessä Kuo­pioon ja koettivat saada heitä hoitamaan Kristiania. Kuopiossa lapsen tilanne nähtiin toisin. Äiti kertoo lääkärin kyseenalaistaneen ADHD-diagnoosin jo ensimmäisessä palaverissa.

- Kristian oli jo leimattu lastensuojelutapaukseksi, ja ongelmia oli etsitty varhaisesta vuorovaikutuksesta. Lapsen oireilun nähtiin johtuvan masennuksestani.

Pahinta oli epätietoisuus.

- Jotkut hoitoalan ammattilaiset sanoivat suoraan pojan kuullen olevansa keinottomia tämän kanssa. Samaa olivat sanoneet myös perhetyöntekijät muutama vuosi aiemmin.

Mutta eipä ollut keinoja pienellä pojallakaan. Kristianin suurin pelko oli aina ollut se, että hän satuttaisi jotakuta. Itsehillinnän menetys oli hänelle raju takaisku.

Koska Kuopio kieltäytyi hoitamasta Kristiania, jäi jäljelle vain yksi keino: huostaanotto.

Se tehtiin vanhempien suostumuksella. Huostaanottopäätöksessä lukee: ”Kristian haluaa olla hyvä poika ja toimia oikein - -. Kristian ei halua olla paha ja aiheuttaa läheisilleen pahaa mieltä.”

Päätöksessä kerrotaan pojan olevan vanhemmilleen erittäin tärkeä ja rakastettu lapsi: ”Vanhempien suhde Kristianiin näyttäytyy lämpimältä ja välittävältä. Vanhemmat ovat vuosien ajan hakeneet apua eri palveluiden kautta sekä sitoutuneet tarjottuun tukeen ja apuun - - he ovat yrittäneet kaikkensa - -.”

Kristian muutti yksityiseen, lastenpsykiatriaan erikoistuneeseen lastensuojeluyksikköön. Eräänä päivänä hän istui 45 minuuttia ruokapöydän alla keittiöveitsi kurkullaan. Hänet siirrettiin ylipaikalle lastenpsy­kiatrian osastolle Jyväskylään. Viikonloppuisin hänet kuljetettiin Kuo­pioon, koska Jyväskylässä ei ollut viikonloppuhoitoa.

Elämänsä viimeisen vuoden aikana Kristian ehti olla kuudella osastolla yhteensä 20 kertaa. Häntä hoiti yli sata ammattilaista. Päätepysäkki oli Nokialla sijaitseva Eva-yksikkö, jossa autetaan erityisen vaikeahoitoisia lapsia. Se oli lottovoitto.

- Kristiania tutkittiin ilman ennakkoasenteita, hoito oli uskomattoman laadukasta. Myös meitä vanhempia kuultiin, äiti kertoo.

Tutkimusjaksolla Kristianilla todettiin laajat myötäsyntyiset neuropsykiatriset ongelmat. Vanhemmat saivat kuulla tehneensä hyvää kasvatustyötä.

Kesällä 2015 poliisiauto kaartaa pihaan. Poliisit tuovat suruviestin: 11-vuotias Kristian on löydetty sairaalahuoneestaan kuristuneena.

Kristianin koulukaveri toteaa:

- Kristian oli oikeesti koko koulun kiltein poika. Mutta sit kun siltä meni ne hermot, niin siinä oli se toinen puoli.

Nämä kaksi eri poikaa kamppailivat Kristianissa koko hänen lyhyen elämänsä ajan.

- Hyvinä päivänä hän oli äärimmäisen herttainen, avoin, empaattinen ja herkeä halaamaan, äiti kuvailee.

Hän puhuu lasten auttamisjärjestelmän kankeista ja sirpaleisista rakenteista. Siitä, että monet lapset tulevat autetuiksi liian myöhään, hyvästä tahdosta huolimatta.

Samalla äiti siunaa poikaansa auttaneita terveydenhuollon ja lastensuojelun ammattilaisia. Ajatuksiin palaa sosiaalityöntekijä, joka oli aiemmin estänyt huostaanoton.

- Hän toi viimeiselle kotikäynnille pinkan kirjekuoria, joiden päälle oli valmiiksi kirjoittanut nimensä ja osoitteensa. Kerran Kristian hänelle kirjoittikin.

Kyyneleet täyttävät äidin silmät. Kristian on poissa, mutta hän palaa äitinsä ja isänsä uniin yhä uudestaan ja istuu heidän syliinsä. Unessa he kuiskaavat lapselleen kaikkein tärkeimmän: ”Rakas.”

Artikkelissa lapsen nimi on muutettu ja perheen yksityisyyttä suojeltu.

Maria Syvälä
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi