Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kotimaa

Moni suomalainen huippu-urheilija on taustaltaan monikulttuurinen

Mostagh Yaghoubi, Armend Kabashi ja Youness Rahimi eivät tehneet lapsuudessa juuri muuta kuin pelasivat jalkapalloa. Nykyisin nuorukaisilla on aikaa myös sosiaaliselle medialle. Kuva: Laura Oja

Kotkalaisen hotellin ravintolassa käy vilske.

Suomen nuorten jalkapallomaajoukkueen pelaajat ovat kokoontuneet illalliselle, mikä ei jää muilta ravintolavierailta huomaamatta.

Energiset nuorukaiset käyvät tankkaamassa ruokaa noutopöydästä ja hassuttelevat ympäri hotellin aulaa. Kamerakännykät räpsivät kuvia, pöydistä kuuluu värikästä keskustelua.

Värikkäitä ovat myös pelaajien taustat. Koolla olevasta 22 maajoukkuepelaajan ryhmästä tasan puolet on tutkija Helena Huhdan määritelmän perusteella laskettavissa monikulttuurisiksi. He ovat joko maahanmuuttajia tai toisen polven maahanmuuttajia tai vähintään toinen heidän vanhemmistaan on ulkomaalainen. Nimilistan perusteella porukkaa ei heti uskoisi Suomen maajoukkueeksi: Anyamele, Kabashi, Yaghoubi, Gotte, Taylor, Aspergen, Rahimi...

- Tällainen on Suomi vuonna 2015. Meille maahanmuuttajille annetaan samat mahdollisuudet kuin muillekin, Afganistanista Iranin kautta pakolaisena Suomeen tullut Moshtagh Yaghoubi, 20, kiittelee.

- Menestyminen on vain itsestä kiinni. Se on hienoa.

Urheilu tarjoaa mahdollisuuksia

Maahanmuuttajat ovat valmiita tarttumaan urheilun tarjoamiin mahdollisuuksiin. Tilastokeskuksen mukaan Suomessa oli vuonna 2014 hieman yli 300 000 joko ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajaa. Heitä oli noin 5,5 prosenttia koko väestöstä.

Huippu-urheilussa heidän osuutensa on selvästi suurempi: muun muassa jalkapallossa, koripallossa ja monissa kamppailulajeissa selvästi yli kymmenen prosenttia.

Nuorten jalkapallomaajoukkueen perusteella voi lisäksi päätellä, että yhä useam­man suomalaisurheilijan tausta on jatkossa monikulttuurinen.

- Luulen, että suomalaisnuorilla on asiat­ liian hyvin, Saksassa syntynyt Kosovon albaani Armend Kabashi, 19, sanoo.

- Meillä ei ollut pienenä samoja asioita kuin suomalaissyntyisillä lapsilla. Futis on ollut minun mahdollisuuteni menestyä ja saada kenties joskus omille lapsilleni parempi elämä.

Yaghoubi on samaa mieltä. Hänen isänsä ammuttiin Afganistanissa perheen kotiovelle, kun Moshtagh oli viisivuotias. Iranissa Yaghoubia kiusattiin ja hyljeksittiin, eikä hän saanut pelata joukkueessa. Kun Mikkelin kupeeseen muuttanut Moshtagh sitten pääsi kymmenvuotiaana Haukivuoren Pallon treeneihin, hän päätti tehdä kaikkensa elättääkseen itsensä ja perheensä jalkapallolla.

- Jos haluaa olla parempi kuin muut, pitää treenata enemmän kuin muut. Mikkelissä treenasin yhden talven yksin kylmässä ja pimeässä. Iranissa lintsasin pari kuukautta koulusta ja kävin vain potkimassa palloa.

"Suomi on nykyään aika suvaitsevainen"

Suomessa on puhuttu, kuinka asenteet maahanmuuttajia kohtaan olisivat koventuneet Euroopan pakolaiskriisin myötä. Urheilijoiden kokemukset kertovat kuitenkin toista. Yaghoubi sanoo tuntevansa itsensä täysin suomalaiseksi muun muassa silloin, kun tuntemattomat mikkeliläiset tulevat onnittelemaan hänen menestyksestään.

- Valmentajat, joukkuekaverit ja heidän perheensä ovat aina ottaneet minut hyvin vastaan. Suomi on nykyään aika suvaitsevainen maa.

Suomessa syntynyt nigerialaisvanhempien lapsi Nnaemeka Anyamele, 19, kertoo yhden joukkuekaverinsa olleen rasisti ja vastustajien käyttäneen joskus kamppailutilanteissa ”n-sanaa”. Suurten kaupunkien jalkapallopiireissä on kuitenkin totuttu eri kulttuurien läsnäoloon.

- Joskus tosin tuntuu, että pitäisi olla kolme kertaa parempi kuin suomalaiset. Mutta olen kasvanut siihen, että mikään ei tule helpolla, Anyamele sanoo.

Kabashi ei muista uraltaan ainuttakaan rasistista välikohtausta.

- Meininki on nykyisin aika luksusta. Maahanmuuttajien aiemmat sukupolvet ovat raivanneet tietä.

Tienraivaajan karu alku

Yksi suurimmista tienraivaajista oli ensimmäisten Kosovon albaanien joukossa vuonna 1989 Suomeen muuttanut Shefki Kuqi.

Kuqilta kyseltiin Mikkelin Palloilijoissa (MP) ensimmäisten jalkapalloharjoitusten jälkeen, minkä kokoiset verkkarit ja kengät hän tarvitsee. Sen jälkeen seurasta ei kuulunut mitään, joten Kuqi kävi kysymässä, milloin treenit jatkuvat.

Vastaus: eivät milloinkaan.

- Pelaajat eivät halunneet ulkomaalaista joukkueeseen, Kuqi muistaa.

Päättäväinen nuorukainen ei lannistunut vaan hakeutui kaupungin toiseen joukkueeseen, Mikkelin Kissoihin (MiKi). Kielitaidoton Kuqi pääsi mukaan mutta tuli usein treeneistä itkien kotiin.

- Muut nauroivat minulle. Ihan sama, teinkö kentällä jotain oikein vai väärin. Bussissa istuin yleensä yksin. Se oli masentavaa ja rankkaa.

Kuqin perhe sai 1990-luvun alussa oleskeluluvan ja muutti Kangasniemen pikkukuntaan.

Urheileminen ei helpottunut. Shefki pelasi aluksi Kangasniemen Pallossa Keski-Suomen nelosdivisioonaa, jossa vastustajien aikamiehet potkivat 16-vuotiasta nuorukaista kovaa jaloille joko kömpelyyttään tai tarkoituksella.

Vieraspeleissä katsomosta kuului puolestaan huutoja, joihin Kuqi sai Suomessa tottua.

- Vitun pakolainen, tule hakemaan leipää, ja muuta sellaista.

Pelaamisen haasteeksi tuli myös raha. Kuqi palasi MiKiin ja ymmärsi vasta myöhemmin muiden puheesta sanan ”bonus”, joita oli maksettu kaikille paitsi Kuqille - joukkueen parhaalle maalintekijälle. Vielä pelatessaan Suomen pääsarjaa MP:ssä Kuqi työskenteli samaan aikaan Mikkelin kentänhoitajana.

- Kaikki ne vaikeudet vahvistivat ja olivat siksi tärkeitä urani kannalta.

Urasta tulikin lopulta komea. Seitsemän vuotta Keski-Suomen mutasarjojen jälkeen Kuqi nousi ensimmäisenä maahanmuuttajana Suomen maajoukkueeseen. Myöhemmin hän pelasi muun muassa Englannin Valioliigaa ja tienasi brittilähteiden mukaan yli 15 000 euroa viikossa.

- Olin päättänyt, että teen kaikkeni unelmani eteen. Kun on tarpeeksi tahtoa, löytyy yleensä myös keinot, Kuqi painottaa.

Samalla Kuqi vilkaisee ikkunasta syksyiselle Myyrmäen jalkapallostadionille. Keinonurmelle on ilmestynyt pallottelemaan kolme pikkupoikaa, jotka Kuqin mukaan puhuvat kolmea eri äidinkieltä.

- Luulen, että maahanmuuttajat ovat nälkäisempiä yrittämään kaikkensa. Suomalaisille riittää usein se, että harrastaminen on hauskaa.

Kannustava perhe on kivijalka

Nuorisotutkimusseuran tutkija, valtiotieteen maisteri Helena Huhta on haastatellut 20:tä monikulttuurista huippu-urheilijaa osana laajempaa suomalaistaiteilijoiden- ja urheilijoiden elämänkulkua selvittävää tutkimushanketta.

Menestyneiden urheilijoiden perheissä arvostettiin urheilua ja suomalaisen yhteiskunnan tarjoamia mahdollisuuksia sen harrastamiseen. Lisäksi perheet olivat valmiita panostamaan vähistäkin rahoistaan lasten urheilemiseen.

- Kannustava, uraan osallistuva ja nuorten omia valintoja tukeva perhe on sekä kantasuomalaisten että monikulttuuristen huippu-urheilijoiden kivijalka, Huhta sanoo.

Monikulttuuriset urheilijat tulivat vähävaraisemmista perheistä kuin kantasuomalaiset, mutta urheilun motiivina oli harvoin vähäosaisuus tai toive rikastumisesta. Vaikka urheilusivuilta saa usein lukea ryysyistä rikkauksiin -tarinoita, suurin osa suomalaisista kilpaurheilijoista tulee keskiluokkaisista perheistä.

- Suomalaisessa urheilussa tarvitaan jonkun verran rahaa jo siihen, että pääsee näyttämään taitonsa, Huhta pohtii.

- Eikä tarina ryysyistä rikkauksiin ole niin tarpeellinen yhteiskunnassa, jossa koulutus tarjoaa turvallisemman tien hyvään toimeentuloon. Monikulttuurisissa urheiljaperheissä arvostettiin koulutusta.

Kansainvälinen kieli

Opetus- ja kulttuuriministeriö jakoi viime vuonna liikuntaseuroille 1 300 000 euroa maahanmuuttajien kotouttamista edistävään liikuntatoimintaan. Kuqin, Yaghoubin, Kabashin ja Anyamelen kokemusten perusteella rahat ovat menneet oikeaan paikkaan.

- Jalkapallo on monelle maahanmuuttajalle helpoin tapa päästä lähelle muita ihmisiä. Se on yhteinen kansainvälinen kieli, Kuqi sanoo.

Samalla on helpompi oppia myös kansallinen kieli. Esimerkiksi Yaghoubi puhuu perheenjäsenistään parasta suomea, vaikka on asunut viime vuoden Venäjällä eikä pidä koulunkäyntiä omana juttunaan.

- Suomeen tulee nyt enemmän pakolaisia kuin koskaan. Toivottavasti heidät otetaan vastaan yhtä hyvin kuin minut. Kyllä se maajoukkuekin alkaa pärjätä paremmin, Yaghoubi lupaa.

Kabashi puolestaan kiittelee, kuinka jalkapallokentiltä on löytynyt kantasuomalaisia ystäviä ja mielekästä tekemistä.

- Silloin kun pelaa jalkapalloa, fokus on siinä. Ei ole aikaa mennä rötöstelemään tai tekemään mitään tyhmää. Minä en ole tehnyt mitään muuta kuin käynyt koulussa ja treenannut.

Samalla kun jalkapalloja viedään vastaanottokeskuksiin, kannattaa muistaa, että urheilun vaikutukset kotouttamiseen eivät ole yksiselitteisen positiivisia. Liikunta pitää järjestää oikein, sillä urheiluun liittyvä kilpailuasetelma voi ruokkia myös negatiivisia vastakkainasetteluja ja ennakkoluuloja.

Lisäksi kilpailussa menestyminen voi merkitä kohtuuttoman paljon. Huhdan mukaan rasismia oli koettu enemmän uran alussa kuin varsinaisella huipulla.

- Jotkut kokivat karvaasti sen, että vasta menestymisen kautta he olivat kelvanneet suomalaisiksi.

Video: Maahanmuuttajat 

Heikki Kärki
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 7,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
7,90€

Oletko jo tilaaja?

Kommentit comments
Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi