Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kotimaa

Dosentti Matti Rimpelä ihmettelee perhepolitiikan jämähtämistä 1980-luvulle

Kynnys avun hakemiseen on liian korkea, arvioi Matti Rimpelä.

Tasa-arvo, rehellisyys, perhe.

Kun listataan suomalaisille tärkeimpiä arvoja ja asioi­ta, perhe nostetaan yleensä kärkijoukkoon.

Kaunis ajatus, muttei vastaa totuutta, väittää Tampereen yliopiston dosentti, terveystieteiden professori emeritus Matti Rimpelä, 72. Hän sanoo, että yhteiskunta on muuttunut niin nopeasti, ettei meillä ole kehittynyt vakiintunutta perhetraditiota.

- Ensimmäiset sata vuotta perhe-elämä alistettiin itsenäisyystaistelulle ja seuraavat sata vuotta taloudelle.

- Yksi syy, miksi meillä on lapsiin liittyviä pulmia aiempaa enemmän, on se, että jokainen perhe luo itse tapansa toimia. Esimerkiksi Ranskassa tai Isossa-Britanniassa perhe-elämän peruspilarit ovat selkeämpiä.

Sanomme siis arvostavamme perhettä, mutta käytännön valinnat kertovat muuta.

Rimpelän lapsuudenkodissa Siikaisissa Satakunnassa peruspilarit järkkyivät varhain. Rimpelä kasvoi keskikokoisella maatilalla, jossa oli lehmiä, sikoja, lampaita ja hevosia.

Hänen vanhempiensa sotavuosina solmima avioliitto päättyi eroon jo 1940-luvulla. Poikkeuksellista oli, että perheen kolme pientä lasta jäivät isälle.

Tästä huolimatta Rimpelä sanoo eläneensä onnellisen lapsuuden. Äidin poissaoloa kompensoi tiivis maalaisyhteisö.

- Kylä kasvattaa -idea toimi silloin. Ympärillä oli tuttuja aikuisia: isovanhemmat, siirtolaisia, työntekijöitä ja naapureita. Isän nuorempi sisar oli äidin korvikkeena. En koe, että vanhempieni ero olisi jättänyt minuun merkittäviä jälkiä.

2000-luvun juurettomassa kaupunkiympäristössä tiiviin perheyhteisön luominen on vaikeaa. Suku voi olla kaukana, ja ongelmien kanssa painitaan perheissä yksin.

- Pysyvyyttä ja jatkuvuutta on vaikea rakentaa, jos ihmiseltä puuttuvat lapsuuden mansikkapaikat, joihin palata isona, Rimpelä kuvaa.

Rimpelä puhuu mielellään sukupol­vien uusiutumisesta.

- Se ei ole meillä hallinnassa. Ei metsänhoidossakaan ryhdytä peruslannoitukseen ja harventamiseen vasta sitten, kun ei enää tule tukkipuuta.

Perhe-elämän peruslannoitus on sitä, että tuetaan lapsiperheitä varhaisessa vaiheessa, ennen kuin ongelmat riistäytyvät käsistä. Tilastot kertovat, että lannoituksessa on epäonnistuttu. Liian moni suomalainen perhe ajautuu ongelmiin.

Vuonna 2013 kodin ulkopuolelle oli sijoitettuna 18 022 lasta ja nuorta. Kiireellisten huostaanottojen määrä kasvaa vuosi vuodelta.

Huostaanottojen kustannukset ovat yli kolminkertaistuneet 1990-luvulta. Kaikkiaan lastensuojelun hintalappu on noussut lähes miljardiin euroon, kun lasketaan yhteen sijaishuollon, ehkäisevän lastensuojelun ja avohuollon kulut.

Äärimmäinen oire pahoinvoinnista ovat perhesurmat. Niissä tapettiin Suomessa 48 lasta vuosina 2003-2012.

Kuinka tähän on tultu? Rimpelän mukaan kynnys hakea apua ajoissa on liian korkea. Sitä selittää hänen mielestään viranomaiskontrolli ja leimautumisen pelko. Siis julkisen vallan harjoittama lapsi- ja perhepolitiikka.

Tätä kirjoitettaessa Suomessa käydään hallitusneuvotteluja Juha Sipilän (kesk.) johdolla. Keskustan vaaliohjelmassa puhuttiin paljon verotuksesta ja uusista työpaikoista ja vähän perheiden hyvinvoinnista.

Rimpelä kiinnitti huomiota siihen, että vaalien alla suuressa puheenjohtajatentissä puhuttiin taloudesta mutta ei mitään lapsiperheistä.

Rimpelän mielestä päättäjät ovat keskittyneet viimeiset neljä vuotta ”talouteen ja auringonlaskuun”.

- Esimerkiksi sote-uudistuksessa puhutaan lähinnä keski-ikäisten ja vanhusten palveluista. Lasten palveluissa soten osuus on alle 20 prosenttia kustannuksista.

Suurimmat perheitä koskevat epäonnistumiset liittyvät työttömyyteen, arvioi Rimpelä.

- Nyt lapsiperheköyhyys lisääntyy ja nuorten mahdollisuus perheen perustamiseen vähenee. Nämä ovat kaikkein vakavimmat ongelmat tällä hetkellä.

Käynnissä oleva keskustelu siitä, pitäisikö julkista taloutta leikata vai elvyttää, on Rimpelän mielestä sivuraiteilla.

- Voi olla, että pitää leikata, mutta samanaikaisesti pitäisi investoida muutokseen.

Jotain kautensa päättänyt eduskunta sai aikaiseksi. Se päätti lastensuojelu- ja sosiaa­lihuoltolain uudistuksesta. Sen myötä kunnat velvoitetaan tarjoamaan perheille kotipalvelua ilman, että perhe leimautuu lastensuojelun asiakkaaksi.

- Uudistus on vanhan maailman ajattelua, joka lähtee siitä, että vanhoja rakenteita hienosäätämällä ja väkeä lisäämällä systeemi saataisiin toimimaan, Rimpelä kritisoi.

Kohtuuden nimissä on sanottava, ettei vika ole vain edellisessä tai sitä edellisessä hallituksessa. Rimpelän mukaan peruspalvelujärjestelmässä on jämähdetty 1980-luvulle. Se on hänen mukaansa vuosikymmen, jonka aikana Suomessa hukattiin ”uskottava tarina tulevaisuudesta”.

Tieteenfilosofi, fyysikko Thomas Kuhn on puhunut paradigman vaihdoksista, suurista muutoksista, jotka kehittävät tieteenaloja eteenpäin. Suomalainen peruspalvelujärjestelmä kaipaisi omaa Galileo Galileitaan. Kehityssysäystä, jossa vanhat rakenteet purettaisiin ja rakennettaisiin uusiksi.

- Meillä tehdään asiat vanhan ajattelun mukaisesti, vaikka yhteiskunta muuttuu. Väitän, että olemme eläneet tällaista vaihetta 1980-luvulta tähän päivään.

Tuhoisa cocktail sekoitettiin, kun vahva valtionohjaus purettiin, kuntien valtionosuuksia leikattiin ja valtaa ja vastuuta hajautettiin kuntiin. Peruspalvelujen rapautumista vauhditti 1990-luvun lama.

Kuntatasolla perusongelmana on järjestelmän siiloutuminen: aito yhteistoiminta puuttuu koulutuksessa, terveydenhuollossa ja sosiaalihuollossa.

- Esimerkiksi 1980-luvulla oli fundamentaalinen virhe luoda erikseen hoitaja- ja lääkäriorganisaatio. Tämä jako tuhosi perusterveydenhuollossa kehittymässä olleen tiimityön, joka on edelleen hukassa.

Ratkaisun taustalla oli 1980-luvun alun johtosääntökiista, jossa lääkärit ja hoitajat taistelivat vallasta kuntatasolla.

Ammattijärjestöt ovat Rimpelän mukaan olleet tehokkaita lobbareita aina, kun hyvinvointipalvelujen lakeja on yritetty uudistaa.

- Esimerkiksi oppilashuoltolakia ja sosiaalihuoltolakia valmisteltaessa puhuttiin enemmän ammattihenkilöiden pätevyysvaatimuksista kuin lasten ja perheiden tukemisesta. Ammattijärjestöjen ensisijainen tavoite on luoda uusia työpaikkoja jäsenilleen, Rimpelä ryöpyttää.

Kovaa puhetta mieheltä, joka on ollut SDP:n terveyspolitiikan vaikuttaja ja puolueen jäsen 1970-luvulta asti.

Millaisen perhepolitiikan Rimpelä meille rakentaisi, jos saisi aloittaa puhtaalta pöydältä? Rimpelän mukaan tarvitaan laaja systeeminen muutos - yksi hänen lempitermeistään. Ruohonjuuritasolla se näkyisi esimerkiksi seuraavasti:

Kuntiin palkattaisiin vähemmän lastensuojelutyöntekijöitä ja enemmän perhetyöntekijöitä. Mallia voisi ottaa Imatralta, jossa neuvolasta tehdään kotikäyntejä perheiden luo ilman maksusitoumuksia.

Koulunkäynninohjaajat tekisivät perhetyötä, ja yläkoulun välitunteja ohjaisivat nuorisotyöntekijät.

Lastensuojeluilmoitukset Rimpelä poistaisi kokonaan käytöstä.

- Lapsi on 16-vuotiaaksi asti tiukassa viranomaiskontrollissa neuvolassa, varhaiskasvatuksessa ja koulussa. Näiden ammattilaisten tulisi huomata perheiden huolet. Nyt se tehtävä kaadetaan lastensuojelulle.

Oikein organisoitu varhainen tuki tulee kunnille halvemmaksi kuin turvautuminen sijaishuoltoon.

- Sijaishuollosta on tehty liian helppo ratkaisu. Se maksaa lasta kohti 30 000-100 000 euroa vuodessa. Kahden sijoitetun lapsen kustannuksilla palkkaisi kolme tai neljä työntekijää tukemaan perhettä.

Sijaishuoltopäätösten pitäisi Rimpelän mielestä olla mahdollisia ilman lastensuojeluasiakkuutta.

- Näin voitaisiin toimia, jos perhe pitää ratkaisua hyvänä. Lapsi voitaisiin sijoittaa loukkaamatta perheen itsemääräämisoikeutta. Pointti on, että valtaa lapsen elämästä ei siirretä viranomaisille. Eihän lastensuojeluasiakkuutta tarvita silloinkaan, jos lapsi menee lastenpsykiatrian osastolle.

Mitä jää viivan alle? Rimpelä laskee, että uudistuksilla saataisiin viidessä vuodessa 400-500 miljoonan euron säästöt.

- Esimerkit viittaavat siihen, että kun näin tehdään, parissa kolmessa vuodessa raskaiden palveluiden kuormitus vähenee.

Nyt sosiaali- ja terveyspalveluja on yritetty uudistaa hallintorakenne edellä. Väärästä päästä, sanoo Rimpelä.

- Ei riitä, että hallinto muuttuu, vaan muutoksen on tapahduttava kaikilla tasoilla. Se vie aikaa, ja se on tehtävä kokeilun ja tutkimuksen kautta.

Sanotaan, että onnellisimmat perheet asuvat maalla. Muuttoliikkeen myötä tämä joukko harvenee.

Rimpelä pohtii, säilyykö hänen kotikylällään Siikaisten Vuorijärvellä elämää sen jälkeen, kun suuret ikäluokat poistuvat näyttämöltä. Siikaisten väkiluku on pudonnut 35 vuodessa puolella noin 1 500:een.

- Ehkä tarvittaisiin saattohoito-ohjelma nopeasti väestöään menettäville alueille, hän miettii.

Uskottava tarina tulevaisuudesta on hukassa niin maalla kuin monissa kaupunkilaisperheissäkin. Viisaita päätöksiä tarvitaan, jotta juonen päästä saadaan taas kiinni. n

Janne Laitinen
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 7,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
7,90€

Oletko jo tilaaja?

Kommentit comments
Tilaa ilmainen ESS.fi uutiskirje Saat kiinnostavimmat uutiset suoraan sähköpostiisi.

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi