Aiheet

Käyttäjätiedot

Käyttäjä:
Maksullinen sisältö:
Omat tiedot Kirjaudu ulos
Kotimaa

Kaksi lastaan menettänyt Mari Pulkkinen kouluttaa työssään kohtaamaan surun

Mari Pulkkinen näkee, että surulla on sijansa elämässä. "Murheita on muillakin, emme ole ainoat." Kuva: Katja Luoma

Padasjokelaisen Mari Pulkkisen mielestä suru ei ole poikkeustila elämässä, vaan kuuluu elämään.

Hän tekee väitöskirjaa läheisen menettämisen kokemuksista. Vuosia sitten aloitettu väitöskirja joutui välillä telakalle omien menetysten myötä. Omat kokemukset ovat avanneet aihetta uudella tavalla.

Ensimmäinen iso suru osui kohdalle, kun Mari Pulkkisen isä kuoli aivoverenvuotoon tyttären ollessa parikymppinen. Tytär asui silloin Espoossa, mutta muutti takaisin Padasjoelle äidin ja 13-vuotiaan pikkuveljen avuksi. Äiti lamaantui surusta, joten tytär järjesti hautajaisia, hoiti pikkuveljeä ja huolehti siitä, että äitikin söi. Oli pakko toimia eikä surulle jäänyt sijaa.

Pari vuotta isän kuoleman jälkeen oma keho alkoi oireilla, oli kummallista ihottumaa, tukehtumisen tunnetta.

- Viisas lääkäri kuunteli koko tarinan ja ehdotti, että ehkä oireet ovat seurausta surusta. Kehoni suri, kun mieli ei ollut vielä ehtinyt.

Mari Pulkkinen on ollut 16 vuotta naimisissa miehensä kanssa. Perheeseen kuuluvat myös pojat Aatu, 13, ja Reino, 5.

Esikoinen oli viisivuotias, kun Pulkkinen alkoi odottaa toista lastaan. Selvisi, että syntymättömällä lapsella on harvinainen kehityshäiriö, Dandy Walkerin oireyhtymä eli pikkuaivojen epämuodostuma. Mari Pulkkinen joutui miehensä kanssa kovaan paikkaan punnitessaan vaihtoehtoja.

- Päätimme keskeyttää viikolle 24 edenneen raskauden. Emme halunneet lapsen kärsivän, valitsimme surun, Mari Pulkkinen miettii.

Tyttö oli saanut nimen Taimi, ja äiti hyvästeli häntä sylissään monta tuntia. Isä kantoi pienen arkun hautaan, lähelle ukkia. Sinne vanhemmatkin haluavat tulla haudatuiksi.

- Varasimme samaan aikaan hautapaikan myös itsellemme.

Samana vuonna kun Taimi haudattiin, alkoi uusi raskaus. Jouluviikolla, raskausviikolla 17 Mari Pulkkinen tuijotti ultraäänitutkimusta tekevää, hiljaista lääkäriä ja huusi: "onko se kuollut?". Lääkäri totesi hiljaa, että täällä ei ole elämää. Lääketieteellistä syytä Veikoksi nimetyn pojan kuolemalle ei löytynyt. Äiti itse ajattelee lapsensa kuolleen siksi, että äidin keho ei surussaan jaksanut pitää lasta hengissä.

- Veikko syntyi aatonaattona. Joulun armo on siinä, että se tulee joka tapauksessa.

Pojille on kerrottu sisarusten kuolemasta. Mari Pulkkisen mielestä suru pitää näyttää myös lapsille.

- Muuten kasvatamme taas uuden kuoleman kieltäjien sukupolven. Suru ja kuolema kuuluvat elämään. Murhetta on muillakin, emme ole ainoat.

Arki on Pulkkisen mukaan perheessä tavallista väsymisineen ja riitoineen, mutta toisaalta kaikki tavallinen näyttäytyy kirkkaana surua vasten.

Puolitoista vuotta sitten Mari Pulkkinen perusti yrityksensä Jälki jää. Hän luennoi ja kouluttaa surevia työssään kohtaavia ja läheisensä menettäneitä suruun ja kuolemaan liittyvistä aiheista.

- Surusta jää aina jälki, josta ei tarvitse päästä eroon.

Lue lisää Mari Pulkkisesta lauantain Etelä-Suomen Sanomista.

Milja Kungas
milja.kungas@ess.fi
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa ESS VerkkoPlus 1 kk 9,90 € ja pääset lukemaan kaikki Etelä-Suomen Sanomien sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
9,90€

Oletko jo tilaaja?

Mitä tunnetta juttu sinussa herätti? Vastaamalla näet, millaisia tunteita juttu herätti muissa lukijoissa.

Kommentit comments

Suosittelemme

Näitä luetaan nyt

Paikallismediat

Lue seuraavaksi